— Minä ajattelin, että me voisimme puhua siitä Jeesukselle, — sanoi
Helli hetken vaitiolon jälkeen.
— Niin, — arveli Aune ilahtuen, — se onkin paras. Tule tänne minun sänkyyni, Helli!
He istuivat punakukillisen peiton alla vieretysten kädet ristissä. He kertoivat kuiskaten Jeesukselle, että Jokinen ei uskonut Jumalaan ja se oli hyvin surullista, ja mahdollista oli, että Inkakaan ei uskonut.
— Emmekä me voi sille mitään, mutta sinä voit, rakas Jeesus. Me pidämme Inkasta paljon, sillä hän on hyvä meille —
— Ja lehmille…
— Niin, kyllä hän on hyvä. Jokisesta me pidämme myöskin. Rakas Jeesus, me olemme hyvin suruissamme heidän tähtensä. Opeta heitä uskomaan!
— Opeta, hyvä Jeesus, sillä me emme osaa. Ei Jokinen huoli siitä, mitä isä ja äiti sanovat. Ehkä Inka sentään huolii. Aamen. —
Toisena päivänä kirkas aurinko valoi kultaansa yli pappilan punaisten rakennusten, kirjavien kukkapengerten ja vihreään ja keltaiseen vivahtelevan kyökkitarhan, joka oli hyvyyttä täynnä kuin suuri runsaudensarvi. Ruustinna veteli maasta porkkanoita, ja hernesarkojen välissä pikku tytöt hyörivät ahkerasti, poimien palkoja syvään sankoon. Päivälliseksi piti saataman vihanneskeittoa, ja silloin kelpasi päästä auttamaan.
— Nyt riittää, — sanoi ruustinna tytöille.
— Minä menen porkkanoita listimään, silpokaa te herneet.