Taaskin uusi luottamus, joka sai tytöt ilosta nytkähtämään. Helli kaatoi heti koko sangollisen nurmelle, ja Aune kahmi kaksin käsin palkoja esiliinansa täyteen.
— Avaatko sinä palon selästä vai vatsasta? — tiedusteli Aune.
— Mikä on selkä? — kysyi Helli.
— Tuo. Siitä minä avaan.
— Leikitään että nämä ovatkin ihmisiä, — ihastui Helli, unohtaen vastata ensimmäiseen kysymykseen. — Katsos, nyt me avaamme ne, ja silloin ne tietysti kuolevat. Nyt taas putosi yksi ruumis hautaan. Ja siinä oli näin monta sielua.
Jokinen, joka palasi tallista, kulki juuri hernemaan ohitse. Hän kuuli Hellin selitykset, ja häntä nauratti kovasti. Hupaisia nuo pienet tytöt. Ihan täytyi pysähtyä kuuntelemaan, syrjästä vaan, jotta lapset eivät huomaisi ja lakkaisi leikistänsä. Helli ja Aune olivat hänen erityisiä suosikkejansa. He muistuttivat kahta pientä valkotukkaa, joita hän ennen kotimökissä oli rakastanut.
— Tässä oli yhdeksän sielua! — huusi Aune riemuissaan. — No kas nyt niitä, ne hyppäsivät ulos, sinne sinun puolellesi. Heitä ne sankoon, Helli!
Helli heitti. — Nuo sielut menivät kadotukseen, — sanoi hän.
Jokinen painoi kättänsä suuta vasten, jotta ei purskahtaisi nauramaan; mutta Aune kysyi aivan säikähtyneenä:
— Minkätähden?