— Etkö sinä ymmärrä? Ne eivät tahtoneet sinne mihin niiden piti, ne hyppivät vaan omia teitänsä.
— Ihan niinkuin Jokinen aamulla, — sanoi Aune äkkiä.
— Tässä nyt menee Jokisen sielu, — jatkoi Helli Aunen ajatusjuoksua, pudottaen herneen sankoon.
— Onkos tämä Inka?
— Ehkä se on. Mutta sitte se on Jokisen syy.
Hetken vaitiolo. Pienet herneensilpojat olivat käyneet hyvin totisiksi. Totisena, hämmästyneenä ja kalpeana seisoi myöskin mies, joka äsken nauraa hiivisteli korkeitten hernevarsien suojassa.
Pikku Aunelle ajatus oli liian kauhea. Hän purskahti itkemään. Hellin tuli paha mieli, sillä hän oli vanhempi ja hän oli ensiksi puhunut kadotuksesta. Millä hän voisi siskoa lohduttaa? Yhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin:
— Älä itke, Aune, älä itke, me leikimmekin ihan väärin. Ei se ollut Jokisen sielu, eikä Inkan. Etkö muista, mehän puhuimme siitä Jeesukselle eilen illalla. Kyllä Jeesus opettaa Jokisenkin uskomaan Jumalaan, kun me olemme sitä rukoilleet. Ei hänen sielunsa joudu kadotukseen.
— Niin, eihän, — huoahti Aune keventynein sydämin, pyyhkien kyyneleitänsä. — Eikä Inkan myöskään!
Pikku tytöt leikkivät iloisesti edelleen. Mutta mies, joka seisoi hernemaan takana, sipaisi silmiänsä hihansuulla ja kulki hiljaa pois.