Sinä iltana Jokinen ei laskenut leikkiä. Inka katsoi häneen illallispöydässä suurin, kysyvin silmin, mutta ei saanut ystävällistä hymyä eikä hilpeätä katsetta vastaukseksi. Jokinen tuijotti lautaseensa, nousi pian pöydästä ja meni aikaisin maata. Jos toinen renki ei olisi nukkunut ja kuorsannut, olisi hän ihmetellyt, miksi Jokinen valvoi ja heittelehti vuoteellansa koko yön. Hän ei tietänyt, että levottoman miehen silmien edessä taukoamatta väikkyi kuvia, kaukaisia lapsuuskuvia, suloisia kotimuistoja, ja kuva siitäkin päivästä, jona polvistuvan nuorukaisen pään päälle käsi laskeutui ja ääni juhlallisesti kaikui kautta Herran temppelin: "Mitä auttaisi ihmistä koko maailma, jos hänen sielunsa saisi vahingon?" — Sitte ruohoinen kenttä ja kaksi pikku tyttöä, jotka herneillä leikkivät outoja asioita. Mitä he sanoivat Inkasta: "Se on Jokisen syy"… Ja hänestä itsestänsä? He itkivät hänen tähtensä, he vakuuttivat täynnä luottamusta: "Me olemme puhuneet hänestä Jeesukselle; hänen sielunsa ei voi joutua kadotukseen!"
"Jumalankieltäjä" peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä. Silloin hänen puoleensa kumartui Eräs, joka tahtoi sanoa: — Kuinka sinä harhailit niin kauvas? Minä olen ijankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut…
* * * * *
Aamulla Inka lypsyn jälkeen laittoi itsensä melkein yhtä sieväksi kuin sunnuntaina. Hänkään ei ollut yöllä paljon nukkunut, sillä häntä kovin pelotti, että Jokinen oli kyllästynyt häneen. Miksi hän muuten olisi koko illan murjotellut, hän joka aina oli vallaton kuin nuori varsa? Oliko se nyt Inkalle Jumalan rangaistus laiminlyötyjen aamurukousten tähden? Voi, oli varmaankin. Inka katui ja vuodatti kyyneleitä, luvaten pyhästi, että hän tästä lähtien parantaisi tapansa. Mutta vielä kerran hän tahtoi odottaa Jokista navetan nurkalla, kävi miten kävi. Pelotti vaan, että jos hän ei tulekaan.
Jokinen tuli. Hän tuli kauniina ja miehekkäänä kuten aina, mutta kovin hän oli juhlallisen näköinen ja melkein yhtä siistitty kuin Inka. Tytön sydän parka sykähteli ja hypähteli, jotta tuntui aina kurkkuun asti. Mitä Jokisella nyt onkaan mielessä? Rukkasiako hän saapuu antamaan?
Samassa kanslian portailta kello kilahti. Inka säpsähti. Kysyykö
Jokinen, oliko se lehmänkello?
Jokinen ei kysynyt. Hän vaan astui Inkan luo ja tarttui tytön käteen hellästi ja totisesti.
— Inka, tänään me emme mene hakaan. Me menemme… menemme toisten kanssa rovastin huoneeseen!
Inka ei ollut ymmärtää, mutta kun hän vihdoin ymmärsi, tuli hän niin iloiseksi, että tuskin osasi pidättäytyä kapsahtamasta Jokisen kaulaan ihan koko pappilan väen nähden, joka eri haaroilta riensi kellon kutsua noudattamaan. Kuinka heitä katseltiin ja töllisteltiin, Jokista vallankin! Mutta Jokinen kyllä ne katseet kesti, ja Inka oli ylpeä hänestä.
— Mistä tämä tulee? — sai Inka kuiskatuksi vasta kun he jo kanslian portaita nousivat.