— Kysy noilta, — vastasi Jokinen, hymyillen ensi kerran tänä aamuna ja nyökäten päätänsä pikku tyttöjä kohti, jotka juoksivat puutarhasta.
Tyttöset pysähtyivät yhtaikaa, ihmeissänsä; sitte he katsoivat toisiinsa merkitsevästi, riemusta säteillen, ja Helli huudahti Aunelle:
— Enkö minä sitä sanonut?
1905.
Kylväjän muistoksi
Ajattelin häntä, kun aamulla luin kertomuksen Johannes Kastajasta ja hänen opetuslapsistansa. "Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistit." Olin näkevinäni, miten Johanneksen kasvoihin autuas hymy loi loistettaan, kun hän vastasi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähentyä." Silloin muisto toi eteeni toiset rakkaat kasvot, joista Jumalan kirkkaus säteili, kun hän eli maan päällä, ja luulin kuulevani hänen lausuvan Johanneksen sanat taivaallisen onnen täyttämästä sydämestä.
* * * * *
Uusi johtajatar! Se oli suuri tapaus pikkukaupungin koulutytöille. Ihmekö siis, että hän joutui pienten toisluokkalaistenkin innokkaan tarkastuksen ja keskustelun esineeksi jo ennenkuin hän kertaakaan oli asettunut luokan opettajapöydän taakse. Joku oli avajaisissa katsellut hänen tummia silmiänsä, ja toisten mielestä hän näytti "hyvältä". Muuan joukko piti hauskaa siitä, että hän vetoa peläten käytti suurta huivia hartioillansa, ja sitte hän "souti" toisella käsivarrellaan, kun hän käveli. Mutta Liisupa kertoi jotain ihan erityistä, joka teki syvän vaikutuksen uteliaaseen toveriparveen: "Hän kuuluu olevan uskovainen."
Eivät he kukaan oikein tietäneet, mitä oli olla uskovainen. Oliko se hyvää vai pahaa? Kyllä kai hyvää sentään, vaikka enimpien mielestä kovin totista ja ikävää. Antaisikohan hän lupaa huviretkille ja luistinradalle? Toruuko hän, jos leikitään piiriä pihalla? Tuntui siltä, että jos hän ei anna lupaa ja jos hän toruu, silloin ei uskovaisesta opettajasta ole mihinkään. — Täyttyipä kuitenkin joku pieni sydän salaperäisellä kunnioituksella ja odottavalla toivolla. Lyyli ainakin, hän joka oli katkerasti itkenyt entisen johtajattaren eroa sentähden, että varmaan ei kukaan muu osaisi selittää raamatunhistoriaa yhtä kauniisti — hän meni kotiin äänettömänä ja onnellisena, sillä hänestä tuntui, että sen täytyy osata, joka on uskovainen.
Sitte tulivat tunnit, ja tytöt tutustuivat uuteen opettajaansa. Ei hän oikeastaan ollut toisenlainen kuin muutkaan ihmiset. Hän kuulusteli kielioppia ja korjasi vihkoja, hän osasi olla ankara ja lempeä myöskin — joskus liiankin lempeä pienille veitikoille, jotka mielellänsä kepposia keksivät ja jättivät läksynsä viime hetkeen paperinukkien takia. Ihmeellistä vaan oli, että nekin, jotka huonoimmin lukivat, oppivat paljon asioita. Elleivät he muistaneet kieliopin sääntöjä, muistivat he kumminkin, ettei suomalainen tyttö saanut halveksia eikä huonosti hoitaa äidinkieltänsä; ja sentähden, kun Impi välitunnilla puhui "nestuukista" ja Alli "förkkelistä", kihahtivat toiset kohta heidän niskaansa. — Lyyli, joka päivä päivältä yhä enemmän kiintyi johtajattareen, ei laiminlyönyt läksyjänsä milloinkaan, mutta sen sijaan hän kotona usein laiminlöi nostaa silmänsä kirjasta ja katsoa tarvitsiko äiti jotakin. Kerran hän vastoin tavallisuutta ihan käskemättä pyyhki tomuja, etsien kaikki nurkat, jotka palvelustyttö oli unohtanut. Äiti katsoi häneen kummeksien eikä löytänyt oudolle ilmiölle muuta selitystä kuin: "Onko johtajatar puhunut siitä?" Lyyli painoi päänsä alas, ja häntä hävetti, ettei hän todellakaan ollut itse sitä keksinyt, että vasta äskeinen ainekirjoitustunti hänen mielensä innostutti kodin velvollisuuksia muistamaan.