Pian tytöt tiesivät, että uskovainen johtajatar ei estänytkään heitä olemasta iloisia. Jännitetyin mielin he liittivät kätensä piiriksi, mutta kieltoa ei kuulunut eikä mitään erinomaista tapahtunut. Sitte eräänä kauniina syyspäivänä johtajatar itse ilmoitti, että koulu panee toimeen "perunaretken" maalle. Leikittiin, telmittiin, emännöittiin ja paistettiin perunoita ihan yhtä vapaasti kuin ennenkin. Mikä syy siis enää oli pelätä johtajatarta? Kyllä, yksi asia, jota piti varoa, niin sanoivat Elna ja Elsa. Huvit kaupungilla, ainakin sunnuntaisin. Sillä kun nyt kerran oli määrä pyytää lupaa kaikkeen, olivat hekin pyhäaamuna käyneet johtajattarelta kysymässä, saisivatko illalla mennä näytelmää katsomaan. — Ja tiedättekö, hän piti meille saarnan, oikean pitkän saarnan, vaikka kappale oli hyvä ihan varmaan! Tietysti me jäimme pois, kuka semmoisen jälkeen olisi voinut… — Lyyli seisoi vieressä ja tunsi poskiensa kuumenevan. Hänkin oli kerran sunnuntaina käynyt johtajattaren luona, sillä eräs ystävällinen täti oli kutsunut häntä raittiusseuran arpajaisiin. Ujosti hän oli kertonut asiansa ja samalla tuntenut, miten tummat, syvät silmät vakavasti katsoivat häneen. Siinä silmäyksessä oli jotakin, joka aivan tunki hänen lävitsensä, jotakin voimakasta ja vastustamatonta, hyvin lempeätä ja kuitenkin surullista. — Sunnuntai on Jumalan päivä, Lyyli, — oli johtajatar sanonut. — En tahdo kieltää sinua, mutta olen pahoillani siitä, että pyhäpäivän rauha huvituksilla rikotaan. — Lyyli niiasi, meni kotiin ja illalla arpajaisiin; mutta koko ajan siellä istuessansa tädin rinnalla hänestä tuntui, kuin lempeä, surullinen katse olisi häntä polttanut. Isältänsä hän viime sunnuntaina oli saanut pääsylipun samaan näytäntöön, josta Elna ja Elsa puhuivat, mutta silloin hän pyysi, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää… Eikä Lyyli sitte koskaan elämässänsä enää voinut sitä syvää, ihmeellistä katsetta unohtaa.

Uskontotunnit ne kuitenkin vasta antoivat tytöille täyden tunnon siitä, että uskovainen opettaja oli jotain erikoista. Hänen sanoissansa asui voima, jota he eivät osanneet selittää eivätkä vastustaa. He huomasivat kuuntelevansa tarkemmin kuin ennen milloinkaan. Sydämet heltyivät, vaikka hän oikeastaan ei puhunut mitään liikuttavia asioita. Aamuisin ja iltaisin monen pöydän ääressä raamattu aukeni, vaikka siitä ei ollut edes läksyäkään. — Kerran oli ulkoa opittava lause: "Nyt me olemme Jumalan lapset, eikä ole vielä se ilmestynyt, miksi me tulemme; mutta koska se ilmestyy, niin me hänen kaltaisiksensa tulemme, sillä me saamme hänen nähdä niinkuin hän on." Pikku tyttöjen mielestä se oli vaikea ja pulmallinen läksy, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vallaton Kyllikki keksi, että se olikin arvoitus, jonka loppuun piti lisätä: "Mikä se on?" Toisia ehdotus huvitti, ja välihetkenä lausetta laverrettiin kuorossa, loppulisäys aina mukana. — Kuinka me osaanvne olla nauramatta tunnilla? — tuumivat tytöt. Johtajatar tuli, ja Liisu, jolta lause kysyttiin, taisteli pysyäkseen vakavana. Nyt johtajatar varmaan toruu… Ei, hän ei edes huomannut mitään. Hänen silmissänsä oli omituinen kaukokatse ja kirkas hohde, kun hän itse toisti sanat hiljaa, juhlallisesti. Nauru pakeni vallattomimpienkin huulilta, he eivät tietäneet minkätähden, ja yhtäkkiä he häpesivät äskeistä leikkiänsä. He kuulivat johtajattaren jälleen puhuvan: — Saamme hänet nähdä, Jeesuksen, jota olemme rakastaneet. Eikö se ole suurta? Ja voiko sydämemme käsittää, että me syntiset, jotka häntä rakastamme, täysin pääsemme synnistä kerran? Hänen kaltaisiksensa! Oi, se on autuutta… — Hän puhui melkein kuin itseksensä eikä oppilaille, ja kuitenkin jokainen hengähtämättä seurasi. Äskeinen vaikea lause ei ollut heille enää arvoitus. Kirkastettu ilme johtajattaren kasvoissa oli antanut avaimen. Kun tunti läheni loppuansa, ei yksikään silmä ollut kuivana, ja kylväjä tunsi, että nyt oli siunauksen hetki. Silloin hän puhui tytöillensä niinkuin hän ei vielä koskaan ollut puhunut, ihan suoraan heidän sydämensä sisimpään. Kello soi, ja he nousivat mennäksensä rukouksiin. Mitäpä siitä, että muut luokat kuiskuttelivat keskenänsä pikku tyttöjen itkettyneistä silmistä. He kuuntelivat vaan sitä rukousta, jonka johtajatar lausui, ja he olivat varmat, että jokainen sana koski juuri heitä. — Kotimatkalla kyllä muutamat heistä jo juttelivat läksyistä ja kelkkamäestä; mutta Lyyli meni hiljaa huoneeseensa ja pyyhki kyyneleitä vieläkin. — Mitä sinä itket? — kysyi äiti. Ei hän saanut sitä sanotuksi, ei vaikka kuinka olisi kehoitettu. Mutta hänen sydämensä ikävöi ja pyysi: — Oi Jeesus, tee minustakin Jumalan lapsi! Opeta minuakin sinua rakastamaan niinkuin johtajatar rakastaa! Minäkin tahtoisin päästä synnistä ja nähdä sinun kasvosi…

* * * * *

Pikku tytöt kasvoivat, pääsivät luokalta luokalle ja saivat uskonnonopettajaksensa teoloogin, joka oli oppineempi kuin pelkän seminaarin käynyt naisopettaja. Yhä vähemmän he joutuivat johtajattarensa kanssa tekemisiin, yhä enemmän heillä oli lukemista, ja yhä kiihkeämmin moni heistä alkoi odottaa aikaa, jolloin koulupakon saisi pudistaa päältänsä. Elsa erosi kesken koulusta ja heittäysi suin päin maailman syliin. Elna ei enää jäänyt kotiin, jos huvituksia oli tarjona, ei sunnuntaisin eikä muulloin. Kyllikki nauratti luokkaa yhä rohkeammin, sama se vaikkapa raamatunlauseillakin, milloin sopivasti sattui. Eikä Lyylikään enää itkenyt uskontotunneilla eikä niiden jälkeen. Liisu kuiskasi hänelle kerran hupaisena uutisena, mitä "eräs henkilö" oli sanonut: että Lyyli ei olekaan niin "pyhä" kuin hän ennen luuli, Lyylistä on tullut hauska tyttö. — Mutta johtajatar kirjoitti hänen uuteen muistokirjaansa: "Pidä mitä sinulla on, ettei kenkään sinun kruunuasi ottaisi." Ja silloin Lyyli peitti kasvonsa käsillään ja itki.

* * * * *

Se luokka pääsi koulusta jo kauvan sitte. Tytöt hajosivat Suomen kaikille kulmille kuin höyhenet tuulessa, ja johtajatarkin muutti pois, ensin toiseen kaupunkiin, sitte siihen maahan, jota hänen kirkas katseensa tähyili, missä hän sai "nähdä Jeesuksen niinkuin hän on". Eivät hänen tyttönsä lähettäneet seppeltä haudalle; he olivat kaukana sekä johtajattaren viimeisestä leposijasta että toisistansa, kukin omalla tahollaan. Mutta äsken heidän tiensä taas kerran yhtyivät. He saapuivat luokkakokoukseen entiseen koulukaupunkiinsa.

Oli pyhäpäivä jälleen, viikon päivistä parhain, se jonka rauhaa heidän johtajattarensa ei olisi suonut rikottavan. He tulivat, riemuitsivat, syleilivät toisiansa — nuorekas ilo kuin koulussa muinen täytti heidän mielensä, ja jos kellä oli arkihuolia sydämessä, niiden täytyi unohtua sinä hetkenä. Vaan vaikka he niin riemuitsivat, ei häiriytynyt pyhäinen rauha, sillä Jeesus itse oli heidän keskellänsä ja siunasi heitä.

Oi Jumalan tutkimattomia teitä… Ken oli käynyt ohdakkeilla, ken kukkapolkuja pitkin, — kaikkia Isän käsi oli ihmeellisesti johtanut, sen he tunsivat ja tiesivät, sillä hän oli heitä vetänyt puoleensa sulasta armosta. Yksi oli hänen löytänyt murheiden ahjossa, toinen kodin lämpimässä, kolmas voimakkaan saarnaajan julistuksesta, neljäs uskovaisten ystäväin kautta — eri teillä, mikä missäkin — ja jotkut hänen rauhaansa vasta etsivät ja ikävöivät — mutta kaikkien sydämet sulivat samaan suureen, ihanaan säveleeseen. Se oli kohtaaminen, jommoista toveripiireille harvoin on suotu. Sentähden he sydämensä pohjasta saattoivat laulaa:

"Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta…"

Jumala sai kunnian, Jeesus sai kiitoksen, mutta muistettiinko hiljaista kylväjää, jonka siemenet itivät pitkien talvien takaa? Ken tietää. Vaan se tovereista, joka johtajatarta oli rakastanut ehkä enemmän kuin toisista yksikään, hän tunsi sydämensä kaiholla täyttyvän, kun kylväjä ei saanut viljaansa nähdä.