* * * * *
"Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistat." Oi rakas, uskollinen kylväjä, ethän sinä muuta pyytänytkään. Jos kirkkauden kartanoista saatoit nähdä meidät, silloin tiedän, että sinun ilosi oli täytetty, mutta kruunusi sinä laskit Ijäisen istuimen eteen.
Ja muistosi kuiskaa niille, jotka kyynelillä kylvävät: Älkää epäilkö,
Jumalan kevät tulee kerran!
1905.
Hakalan Mikko
Näin hänet ensi kerran raamatunselityksellä Kylänpäässä. Oli vieras pappi puhumassa, ja laulettiin virsikirjasta, vaikka oli arki-ilta. Mikko ei sitä ollut ymmärtänyt. Hänellä oli mukanansa Siionin kannel.
— Meneppäs, Veikko, tuon ukon viereen istumaan, — sanoin pojalleni.
— Hän varmaan mielellänsä laulaisi virsikirjastasi.
En minä tuntenut miestä, mutta hän istui niin hartaan ja halukkaan näköisenä. Kun Veikko ojensi kirjansa, rupesi hän veisaamaan kauniilla äänellä. Korva oli tarkka, ja käsi teki pieniä, tuskin huomattavia tahtiliikkeitä.
Niin me istuimme Kylänpään pihanurmikolla kauniina kesäisenä iltana. Olimme vieraat ja vasta muuttaneet paikkakunnalle, mutta laulussa meidän sydämemme suli yhteen näiden tuntemattomien kanssa Jumalan kasvojen edessä.
Kun nousimme lähtemään, ojentui monta kättä, ja moni ystävällinen sana saattoi meitä. Mutta yksi silmäpari oli kirkkain ja yksi kädenpuristus lämpimin. Se oli sen vanhan miehen, joka Veikon kirjasta oli laulanut.