— Jääkää Jeesuksen haltuun — meidän rakkaan Jeesuksemme haltuun! — toivotti hän. Ja silloin hänen kasvoillensa levisi hohde, joka vaikutti niin ihmeellisesti, etten pitkään aikaan voinut muuta muistaa koko miehen ulkomuodosta.
— Kuka hän oli? — kysyin lähimmältä kyläläiseltä.
— Hakalan Mikkohan se… Tuolta mäen päältä, Hakalan talosta. Se on semmoinen vanha nuorimies — tekee työtä taloon, veljellensä.
— Miksikähän ei ole tullut omaa taloa hankkineeksi? — johtui mieleen mennessäni. — Tyytyväisyys ja veljesrakkaus on harvinaista näihin aikoihin.
Varma vaan oli, että se mies näytti onnelliselta. Ja Mikon kasvojen hohde seurasi minua kotiin asti.
Sitte hänet unhotin, kunnes eräänä sadepäivänä muuan mies tulla kompuroi ylös kyökinportaitamme, kolme komeaa varsiluutaa kuormanansa. Hänen vaatteensa olivat kastuneet, ja märkä lakki lutistui kokoon, kun hän varovasti laski sen tuolille ovensuuhun, pyyhkäisten pellavankarvaista, harvaa tukkaansa. Vasta silmistä minä hänet tunsin. Mikkohan se oli.
Tervehdittiin, vietiin vieras sisälle. Hän oli hämillään, mutta tuli mielellänsä. Oli arvellut, että ehkä olisi pitkiä luutia tarvis…
Niin, kyllä tietysti ostetaan.
— Nämä maksaisivat muuten kaksikymmentä penniä kappale, mutta varvut ovat kuivia, ja sentähden ne maksavat viisitoista… Kun panette järveen likoomaan, niin ne notkistuvat…
Annoin viisikymmentä penniä kolmesta luudasta.