— Niin, suokaa anteeksi, en minä ole kuullut, kun olen semmoinen vanha…
Jopa minä hämmästyin. Alkoi sekin selvetä, miksi Mikolla ei omaa taloa ollut, eipä edes eukkoakaan. Ei hänestä taitanutkaan olla tämän maailman asioihin. Mutta en vielä saanut täyttä selkoa, eivätkö nämä kysymykset hänen mieltänsä kiinnittäneet, vai eikö hän kyennyt niitä käsittämään.
Tein uuden yrityksen ja ryhdyin selittämään, että lakeja tarvitaan, ja myöskin niitä, jotka lakeja säätävät. Ja kun me emme jokainen voi olla lainsäätäjinä, saamme valita sellaisia henkilöitä, joitten haltuun mielellämme sen tehtävän uskomme.
— Niin, kyllä laki pitää olla, — sanoi Mikko. Hän näytti tuumivaiselta, melkein onnettomalta, ikäänkuin joku outo, raskas kuorma olisi pantu hänen harteillensa.
— Ei se Mikko taidakaan aikoa Vuorentaustaan ylihuomenna, — hymähti mieheni.
— No en minä sinne aio! — huudahti Mikko, mieli äkkiä keventyneenä. Kuorma oli pudonnut hartioilta. — Kun en ymmärrä, niin ymmärtäväthän muut.
— Jätätte nuoremmille punaisen viivan vetämisen.
Mutta nyt valo välähti vanhuksen hämärissä aivokomeroissa.
— Punainen viiva… Johan minä kerran olen semmoisen vetänyt! Mutta se ei ollut Vuorentaustassa, se oli kansakoululla.
— Vai niin, vai veivät Mikon vetämään sitä viivaa. Ei sitte tiedä, vaikka veisivät tänäkin vuonna.