— Oli, tietysti — taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän oli.
— Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle: John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko katsoi setää pitkään ja kysyvästi.
— En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?
— Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi — kunhan ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!
Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä. — Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla, mikä sinusta lopuksikin tulee — kuningas vai paimen vai sotamies vai kalastaja vai kullankaivaja — vai vieläkö jotakin muuta!
II
Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.
Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena, joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.
Hän tuli rippikouluansa käymään.
Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.