Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.
— Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja pienokainen korissa.
— Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.
Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta päivää.
Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.
Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon tummaan kuusikkoon kävelemään.
— Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? — kysyi hän siellä, kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.
— Setä ymmärsi minua aina, — vastasi Asko empimättä. — Ei kukaan niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.
— Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.
— Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.