— Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko kesäkin voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken, kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.
— Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin kukaan muu.
Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.
— Jospa olisin hänen kaltaisensa! — ajatteli Asko. — Rikas ja muita rikkaaksi tekevä!
* * * * *
Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, "papinpenkissä" tädin ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta, jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.
Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää sen. Niin hekin olisivat menetelleet.
Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?
Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä. Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia, tyytymättömiä vanhuksia… Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. "He vaelsivat kaikki eksyksissä niinkuin lampaat" — kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa. Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin kotiin? — — —
Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen sydämessänsä.