Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.
Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä päivinä oli nähnyt ja kokenut.
Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt kyyneleitä.
Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?
Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä pois.
Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha mies käski jäämään. — Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee… Herra armahtakoon minua!
Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.
Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä hyvän Ylipaimenen asioita?
* * * * *
Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei hän setäänsä tuntenut.