He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi heidän askelissaan.
Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.
Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.
— Kuorma on hevoselle liian raskas, — sanoi hän. — Ota lapiosi,
Kalle, ja luo se vähemmäksi.
Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä. Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.
— Sano terveisiä isällesi, — sanoi pastori ojentaen kätensä. — Minä tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.
Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään mäkeä alas.
Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.
Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.
Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta huolinut. — Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen Leena-Kaisa Tapolan kylästä.