Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta — ja niinhän se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä sykkii.
* * * * *
"Kun sota soipi maallinen, on lohdutuksenas Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"
Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.
Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois, että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.
Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.
Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.
— Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen, niin että saan voimaa ja lohdutusta?
Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.
— Nuori sotilas saa iloita, — sanoi setä.