— Mutta minä tunnen heikkouteni.
— Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?
— On, — vastasi nuorukainen hiljaa.
— Mikä siis painaa sinua?
— Se toinen taistelu — ulospäin… Eikö se ole liian raskas?
Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?
— Asko, — sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä, — sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele, että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.
— Kuva on liian kaunis, — sanoi Asko miettiväisenä.
— Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas poika niitä?
Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin katsein: — En pelkää.
— Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.