— — "Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"
kaikui Askon sydämessä.
Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi pienestä paimenpillin soittajasta: "Kerran hän löytää kauniimpia säveleitä?"
* * * * *
Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.
Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja vanhempainsa kanssa. Herran huone tulvi väkeä täyteen, vanhuksia, keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä enemmän, sunnuntai sunnuntailta.
Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, — mietti Asko, — kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.
Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita — hallita palvellen, käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli — ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui hänelle.
Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!
Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.