Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä. Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.
Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon, jota he molemmat rakastivat.
— Setä, — sanoi Asko silloin, — et ole kertaakaan kysynyt minulta, miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä — muistatko vielä?
— Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja.
Näetkö, en ole mitään unhottanut!
— Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.
— Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää; kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.
— Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä kesänä Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta täydellisesti — ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin — ja vielä joksikin muuksi!
— Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?
— Etkö ymmärrä, setä — sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas — ja ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!
Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.