Mutta nimen keralla muistot heräsivät. Kontti — rakas paikka se kumminkin oli ollut aikoinansa. Matala harmaa rakennus peltojen keskellä. Kanoja Maija-Leena siellä eniten oli rakastanut. Lampaita myös. Isä oli sellainen juro mies — niin, ehkä Maija-Leenan omassa luonteessa oli juuri hänen perujansa — ja veli… hänestä oli tullut pelkkää surua ja häpeää. Äitiänsä Maija-Leena ei muistanut edes näöltä. Hän oli kuollut suurena rokkovuotena, silloin kuin he lapsetkin saivat kasvonsa rumia arpia täyteen.
Kontin aidan ohitse kulki pappilan myllytie. Rovastin lapset juoksivat siinä useasti, ja Maija-Leena tirkisteli heitä aidan raosta. Kun ruustinna sattui mukaan, ojensi hän kätensä aidan yli ja taputti pikku tytön pellavapäätä. "Tule meille joskus leikkimään", hän kutsui ystävällisesti. Mutta Maija-Leena ei rohjennut milloinkaan. Hän joutui pappilan seinien sisäpuolelle vasta viisitoistavuotiaana, rippikoulua käydessään. Silloin isä oli jo haudassa, ja nuori Maija-Leena koetti hoitaa kotia, jossa juoppo veli vietti rajua nuorenmiehen elämää. Viisi vuotta myöhemmin isäntä oli talon hävittänyt ja itse sortunut syysjäihin markkinamatkalla. Sisar jäi puille paljaille. Juuri siihen aikaan pappilassa tarvittiin hoitajaa vastasyntyneelle tyttöselle. Maija-Leena sai paikan eikä sen koommin enää perheestä eronnut. Silloinen pieni hoidokki, Alina tyttö, oli hänen nykyinen emäntänsä, Allin äiti.
Vanhoja aikoja muistellessaan Maija-Leena yhä käänteli kuvakorttia.
— Mitä sillä on väliä, onko Alli kirjoittanut "Kontti" vai "Juhantytär", kun minä en kumminkaan osaa kirjoitettua lukea. En annakaan hänen raaputtaa puhki tätä kaunista korttiani.
Siinäpä Alli tulikin. Hän nouti kaapista kuppeja ja kysyi, joko kahvi oli valmista.
— Onhan se.
— No tuokaa, Maija-Leena, minun täytyy mennä pian kouluun.
— Kuinka kauan Alli oikein aikoo koulua käydä? Ei suinkaan Allista sentään opettajaa tule. Tuossa iässä rouva jo meni naimisiin.
— Eipähän Maija-Leena mennyt, — nauroi Alli. — Miksi ette? Kai teillä pyytäjiä oli.
Maija-Leena ei ollut kuulevinaan. Niin, pyytäjiä — olihan niitä kylläkin. Mutta yhdellä oli väärät sääret, toisella tupakkamälli, kolmas oli lörppö ja neljäs tuppisuu. Ei ollut ketään, jonka takia olisi kannattanut pappilasta lähteä. Vasta hän oli lähtöön valmis, kun pieni Alina oli kasvanut neidoksi, seisonut myrttikruunu päässä alttarin luona ja pyytänyt entistä hoitajaansa mukaan omaan uuteen kotiinsa.