Vanhus tarttui kiiltävään pannuun ja vei sen kamariin, jossa rouva uutterana istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän se oli, tuo entinen pappilan kukka — nyt jo viidenkymmenen ikäinen hänkin ja maailman matkalla harmaantunut. Maija-Leenalle hän kyllä oli sama kuin aina.
Rouva kohotti työstä katseensa ja kutsui herttaisesti hymyillen vanhaa palvelijaa, joka aikoi palata keittiöön.
— Tänään me tietysti juomme kahvimme yhdessä, — hän sanoi, nousten paikoiltansa. — Tulkaa nyt, istukaa tänne nojatuoliin. Antakaa meidän edes vähän juhlia teitä.
Vastaväitteistä huolimatta vanhus asetettiin istumaan kunniapaikalle.
Alli hänet siihen lopulta painoi, kun ei muu auttanut.
— Maija-Leenalla on oikeastaan kaksinkertainen juhla, — virkkoi rouva lämpimästi. — Täytätte seitsemänkymmentä ja juuri näihin aikoihin tulette olleeksi viisikymmentä vuotta meidän perheessämme. Ensin pappilassa, sitte minun omassa kodissani. Muistatteko, Maija-Leena, että niin pitkä aika jo on kulunut?
— Menevät ne vuodet laskemattakin alasmäkeä, — mutisi vanhus. Äänestä ei osannut arvata, oliko hän siitä tyytyväinen vai tyytymätön.
— Ensin minua hoiditte, kun olin pieni, ja aina olitte hyvä minulle ja meille kaikille —
— Rouva antaa anteeksi, — alkoi Maija-Leena nyyhkyttää, — kyllä minä ne hyvyydet tiedän. Kiukkupussiksi toiset piiat aina minua nimittelivät, ja semmoinen juuri minä olen ollutkin kaiken ikäni.
— Katajan pinta on rosoinen, mutta sen kanta sitä lujempi. Me kyllä tunnemme ja ymmärrämme Maija-Leenan. En koskaan unhota, kuinka te yötä myöten kangasta kudoitte, jotta vaan teidän Alina neitinne saisi kunnon myötäjäiset, ja sukiksi te tahdoitte kehrätä lankaa oman nimikkolampaanne villoista. Sieltä salopitäjän rauhasta te seurasitte minua kauas kaupunkiin, vaikka pelkäsittekin isoja taloja ja ihmisten ja ajoneuvojen kuhinaa ja hälinää.
— Ja junaa, — pisti Alli väliin. — Äiti on kertonut, kuinka kävi asemalla. Tiedättehän, Maija-Leena, te ette ollut koskaan nähnyt asemataloa ettekä rataa ja junavaunuja. Kun teitä hirvitti koko puhe junasta, sanottiin teille, että siinä on hyvä istua kuin kamarin penkillä. Sitte te ajoitte kuormarattailla asematalon eteen, ja teidät vietiin odotussaliin. Te istuitte penkille ja kysyitte: "Tässäkö sitä sitte mennään?"