Vanhus veti suunsa nauruun, mutta mutisti sen taas samassa. Hän oli puoliksi huvitettu, puoliksi yrmeissään.
— Eihän Alli silloin ollut syntynytkään. Mitä Alli on muistavinaan.
— En minä sanonutkaan muistavani, mutta äiti —
— Vähät niistä, — keskeytti rouva. — Herttainen te vaan olitte, kun tulitte kuitenkin. Te olitte tukeni ja apuni vieraalla paikkakunnalla, kokemattomuudessani, sairaudessa ja kaikissa vaiheissa. Iloistani te iloitsitte — olihan minulla ilojakin paljon. Mutta sitte tuli se raskas vuosi — me saatoimme mieheni hautaan. Mihin olisin joutunut ilman teitä? Yhdessä me varustimme suuret pojat maailmalle, ja tätä nuorintani, Alli tyttöä, te olette vaalinut kuin toisena äitinä. Ette jättänyt meitä silloinkaan, kun palkkarahoista oli puute. Voi Maija-Leena, rakas, hyvä Maija-Leena, kiitos kaikesta!
Hän syleili hellästi vanhaa palvelijaa, joka hämillään pyyhkieli silmiänsä.
— Maija-Leena sai puheen, — virkkoi Alli, katkaisten juhlallisen mielentilan. — No nyt kaadetaan kahvia.
— Oikeastaan Maija-Leenan olisi pitänyt saada aivan toisenlainen tunnustus työstänsä ja rakkaudestansa, — huoahti rouva. — Kultakello ja uusi Talousseuran mitali. Mutta itse te hyvin tiedätte, miksi ne puuttuvat.
Maija-Leena ei saanut sanoja huuliltansa. Kahvileipäkin takertui kurkkuun. Tuommoisia rouva puhui — ja hän itse, Maija-Leena, oli kaikesta kiitollisuuden velassa, katosta päänsä päällä, ruoasta, vaatteista ja muusta.
Hän nousi, niiasi, kiitti ja rupesi korjaamaan kahvivehkeitä pois.
Rouva istuutui taas työhönsä, ja Alli kokoili kirjojansa.
— Minun pitäisi huomiseksi hankkia ranskan kirjallisuushistoria, — sanoi hän äidillensä, vähän viivytellen ja empien.