Rouva näytti huolestuneelta.
— Tarkoitatko, että se pitäisi ostaa? Etkö voi lainata kirjastosta?
— Niin, kyllä — tietysti, — ääni oli epävarma. Huoahtaen hän lisäsi:
— Lainakirjojahan minulla muutenkin on. Luen ja luen — vien kirjan takaisin — ja mistä sitte toiste katson, jos jotakin unohtuu? Ranska on minun rakkain aineeni.
Äiti ei vastannut. Hän olisi ostanut vaikka kaikki kirjat Allille, jos olisi voinut. Alli tiesi sen ja meni ilman rahaa, nurisematta, alakuloisena.
— Onko se kalliskin? — kysäisi Maija-Leena eteisessä, pidättäen Allia palttoosta.
Hiukan kärsimättömänä Alli nykäisi itsensä irti. — Mitä sitte, Maija-Leena? Neljä markkaa viisikymmentä penniä. Menen kirjastosta pyytämään, se ei maksa mitään.
Maija-Leena pesi kuppeja keittiössä.
— Alli, lapsi parka, lukee ja lukee, vie kirjan takaisin, ja siihen kaikki unohtuu — eikö hän sanonut niin? Minulle iloa laittavat, kahvit ja kortit, ja itsellä on huolta ja köyhyyttä… Vanhus kyyristyi penkomaan pientä arkkua, joka oli keittiön pöydän alla. Avasi sinisen huivin, jonka kulmaan oli sidottu jotakin. Hän lateli rahoja ja laski sormillansa. Yksi markka — kaksi — ja lisäksi kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäviisi penniä. Kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä.
Siinä oli Maija-Leenan koko omaisuus, paitsi "suurta rahaa". Sitä oli entispäiviltä säästynyt kokonaista kaksisataa markkaa. Ne oli pantu jo herra-vainaan aikana pankkiin, semmoisella lailla, ettei tarvinnut kajotakaan, ja itsestään vaan kasvoi joka vuosi lisää. Paljonko siellä nyt oli, sitä Maija-Leena ei tietänyt eikä kysynyt. Herra-vainaa oli sanonut, ettei niitä pitänyt ottaa pois; ne olivat Maija-Leenan vanhain päivien varana. Mutta Maija-Leena itse tiesi, että niillä oli toinen tarkoitus. Eivät ne hänen olleet, ne vain odottivat hänen kuolemaansa. Allille hän oli ne testamentannut, nuorimmalle hoidokkaallensa, sydänkäpysellensä. Nyt ei niihin vielä voinut koskea, ei edes Allin tarpeitten vuoksi. Ne olivat pyhää rahaa, kuolinmuisto.