Siis kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä… Ei, ei riitä ranskankirjaan. Mutta mitäs — mikä tuossa kiiltää? Vieläkö on markka — ei, kahden markanko raha? On, on…
Ilosta vapisevin käsin vanhus veti esille jotakin hopeankiiltävää. Samassa hän huomasi erehdyksensä. Ei ollut käypää rahaa, oli hopeinen kunniaraha vain — se jonka Maija-Leena oli saanut, palveltuansa suvussa 25 vuotta. Sitähän se rouva kai äsken tarkoitti, että nyt oli kulunut toiset 25 vuotta, että olisi muka pitänyt olla uusi raha… Jopa nyt turhia! Eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut palvellut, oli vain ollut — syönyt ja maannut ja vähän auttanut, niin, tietysti auttanut minkä kykeni, vaikka se ei paljoa merkinnyt…
Tuommoinen kunniaraha oli kallis, monta markkaa maksanut. Mutta mitä apua siitä oli Allin kirjaan?
Paitsi jos — jos —
Ajatus välähti vanhuksen mielessä.
— Lapsi parka, kun ei ole omaa kirjaa, ja se ranska on hänen rakkain aineensa, niin hän sanoi. Minä vanha ihminen haudan partaalla, mitä minä tällä koreudella teen? Vien kultasepälle tuonne vastapäätä. Ehkä saan siitä suuren hinnan, ja Alli voi ostaa monta kirjaa lainakirjojen sijaan!
Sykähytti oudosti sydänalassa. Täytyi silittää kaunista hopeakorua. Maija-Leena ei osannut lukea kaiverrusta, kun kirjaimet eivät olleet vanhaa pränttiä, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä siinä oli. Toisella puolella isäntäväen panema: "Maija-Leena Juhantytär. 25 vuoden uskollisesta palveluksesta. Rakkauden ja kiitollisuuden muistoksi." Toisella puolella Keisarillisen Suomen Talousseuran juhlallinen nimi ja kirjoitus.
— Turhia! Mitä minä nyt vanha ihminen… Ei tätä rouva saa tietää, eikä Alli.
Hän veti päättäväisesti takin päällensä, otti huivin päähänsä ja sitoi kunniamerkin takaisin saman liinan nurkkaan, josta se oli pudonnut. Pisti sitte liinakäärön kainaloonsa ja lähti ulos.
Kultaseppä ei tuntenut Maija-Leenaa, vaikka asuikin vastapäätä. Eihän suuressa kaupungissa tunneta naapureita. Hän oli hyvä mies ja katsoi pitkään ja sääliväisesti kumaraista eukkoa.