— Tämä on teille arvokas kapine, — hän sanoi, punniten kunniamerkkiä kädessään, — mutta minä en voi siitä antaa enempää kuin hopean hinnan. Kaksi markkaa.
Kaksiko markkaa! Maija-Leena suuttui. Sehän oli ilmi häpeä. Herralle ja rouvalle tämä oli maksanut tiesi mitä. Maija-Leena oli vetämäisillään pois aarteensa, jota näin halvennettiin.
Hänen kasvoissaan kuvastui niin suuri pettymys, että kultaseppä nopeasti lisäsi: — Ehkä kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä. — Hän ajatteli: — Saahan muija rukka niillä penneilläkin leipäpalan lisää.
Siihen siis kutistuivat Allin monet kirjat! Mutta annas olla —
Maija-Leena laski sukkelaan. Eikös hänellä nyt ollutkin juuri neljä markkaa viisikymmentä penniä? Täsmälleen ranskankirjan hinta! Niinpä olkoon menneeksi. Ellei Alli saa monta kirjaa, niin saahan sen yhden, josta hän on ollut suruissansa tänään, Maija-Leenan juhlapäivänä.
Nopeaan hän työnsi kunniamerkkinsä kauppiaan eteen.
— Antakaa sitte rahat, — hän sanoi, hiukan karkealla äänellä, mutta sentään sovinnollisesti. Heti tuntiessaan ne kourassansa, hän kääntyi ja lähti, taaksensa katsomatta.
Kotona mieli jo suli oikein hyväksi. Voittajan varmoin elein hän kaivoi esille entiset kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä ja pani ne uusien rinnalle keittiön pöydälle. Rouva oli mennyt ulos, ja se olikin hyvä. Vielä parempi, että Alli samassa palasi koulusta.
Nyt —
— Alli rientää pian ennen päivällistä ostamaan sen ranskankirjan.
Tässä on rahaa.