Nuori tyttö seisoi hämmästyneenä. Sitte hän heittäytyi Maija-Leenan kaulaan.
— Maija-Leena, Maija-Leena kulta! Kuinka minä voin ottaa vastaan teiltä näin paljon? Mitä äiti sanoo?
— Alli menee nyt vaan heti.
Hän meni, niin riemuiten, niin säteilevänä, että vanhus joutui ihan ymmälleen.
— Tuo kirja nyt muka oli niin mieleinen. Mitähän hän sanoisi, jos saisi pianon?
Antamisen ilo innostutti. Tämä se olikin juhlimista! Mutta piano, se tulee vasta, kun "suuri raha" otetaan pankista, vasta Maija-Leenan kuoltua…
Ja Maija-Leena toivoi, että hän siihen paikkaan olisi kuollut, mutta kuolleenakin saanut nähdä, kuinka Alli oli iloinen rahoista, joilla voi ostaa pianon. Kolmattasataa markkaa — niin paljon oli opistolaisen pianokin maksanut. Se oli vanhana ostettu ja kimeä-ääninen, sanoivat, mutta kaunista Alli sillä osasi soittaa. Ei ollut uudemmasta väliäkään.
Sillä hetkellä uusi suuri ajatus heräsi Maija-Leenan mielessä. Tai oikeammin ei se tuntunut hänestä heränneen — se tuli kuin paiskattuna, niinkuin joku toinen olisi sen sanonut. Itse hän oli aivan yllätetty. Kuinka se ei ollut tullut jo aikaa? Sehän oli niin luonnollinen ja yksinkertainen. Ehkä sen piti täksi päiväksi säästyä.
— Minulla on juhlapäivä tänään. Olen juhlinut koko päivän. Mutta nyt tulee juhlain juhla. Säästöt otetaan pankista ja Alli saa pianon. Ei hänen tarvitse minun kuolemaani odottaa. Ja vaikka minusta ei sitte olekaan kuolinmuistoa, vaikka hän pian minut unhottaa, niin mitäpä siltä, haudassahan makaan eikä minulta mitään puutu.
Maija-Leena hämmensi puuropataa ja odotti rouvaa ja Allia kotiin. Estelyt ja vastukset, mahdollisuudet ja mahdottomuudet eivät hänen mielikuviansa häirinneet; kaikki oli kuin toteutunutta todellisuutta. Hänen sydämensä oli keveä ja onnellinen. Tuntui kuin hän olisi tänään tehnyt tilinsä elämän ja kuoleman kanssa. Ei jäänyt itselle mitään, mutta siitä ei ollut kaipausta. Ei muuta jäänyt kuin vanhat vaatteet ja kulunut virsikirja.