Eikö mitään muuta? Maija-Leena katseli hellin silmin punaruusuista korttia. Se oli hänen. Siihen oli painettu: "Rakkaus on Jumalasta."
1915.
Sekalaisten tavarain kauppa
Nuori tyttö, joka soitti viulua, kulki tunnille opettajansa luo "sekalaisten tavarain kaupan" ohitse. Oli siinä kadun varrella muitakin kauppoja pitkä rivi: oli kellosepän liike, lihakauppa, maitomyymälä, huonekaluliike, muotikauppa, siirtomaatavarakauppa ja pari leipuriliikettä. Siis melkein mitä tahansa. Tyttö ei koskaan katsellut niiden ikkunoihin. Hänellä oli huoneessansa kaunis kalusto kiillotetusta koivusta. Hyvästä ruoasta hänen äitinsä piti huolen. Hänen siro kultakellonsa ei edistänyt eikä jättänyt. Hänen pukunsa oli aistikas ja moitteeton ja hattunsa uusi; ei hän muotikaupasta mitään tarvinnut eikä sen nähtävyyksistä välittänyt.
Täällä kaupungin umpinaisten, yksitoikkoisten kivimuurien keskellä oli vain arkea, aherrusta ja kiirettä. Tyttö kaipasi kesäisiä lehtoja, rannan aaltojen hiljaista lipatusta, luonnon vapautta ja juhlarauhaa. Hän muisti kaihoten suvun vanhaa kartanoa, kesäkotia, jonka kaikki nurkat olivat täynnä tarinoita. Siellä oli ullakko, johon hän sadesäillä kiipesi yksin unelmoimaan, vanhojen, tomuttuneitten, kummallisten esineitten keskelle. Hänen kesänsä olivat ihanat ja vaihtelevat kuin värikäs satukirja.
Kaupungissa hänellä oli yksi ainoa sadunkertoja, hänen rakas viulunsa. Sepä haastelikin ihmeellisiä tarinoita: rusopilvistä ja hopeanhohtoisesta kuutamosta, keijukaisista, prinsseistä ja prinsessoista lumottuine linnoineen. Eniten se kuitenkin kertoi auringosta, joka sädehtien valaisi onnellista maailmaa, kaipuun ja toiveiden kukkaisia kenttiä ja haaveiden kultakartanoita. Sellainen sopi hänelle, jota ihmiset sanoivat sadun "Päivänpaisteeksi".
Vaan nyt hän äkkiä oli keksinyt "Sekalaisten tavarain kaupan".
Ensin hänen katseensa oli sattunut erääseen viuluun, joka oli asetettu ikkunaan. Soittokoneet aina kiinnittivät hänen huomiotansa; niinpä tämäkin, vaikka se oli huonon näköinen, toisenlainen kuin se, jota hän itse kantoi laatikossa kädessänsä. "Kas", oli hän ajatellut, "kuka on hylännyt viulunsa? Miksi hän ei ole vaihtanut sitä soitinkaupassa, jos hän on halunnut uutta ja parempaa?"
Ennenkuin tyttö huomasikaan, oli hän astunut sisälle ja kysynyt viulun hintaa. Mustapartainen mies selaili kirjaa, johon se oli merkitty, mutta ei heti löytänyt paikkaa. Nainen, joka myi, vihjasi: "Kolmekymmentä markkaa. Poika olisi tahtonut enemmänkin, mutta eihän sitä kukaan ole ostanut. Anna kolmellakymmenellä."
Tyttö oli katsellut ympärillensä, kummastellen, kuin unessa. Tässähän oli sukukartanon ullakko ilmielävänä! Pieni pöytä, jonka marmorilevy oli haljennut, mustuneet kauniit kynttiläjalat, kuviokantinen arkku, kukallinen silkkiliina…