Niin, ja viulu. Hämillään tyttö ei tietänyt mitä sanoa. Eihän hän aikonut ostaa. Ei hänellä rahojakaan ollut mukanansa. Hän vain kiitti tiedosta ja meni ulos. Joko hän ehkä myöhästyisi tunniltansa? Mitähän myyjätkin ajattelivat hänestä?
Palatessansa hän ei voinut olla taas pysähtymättä kaupan ikkunan luo, mutta sisälle hän tietysti ei enää mennyt. Sähköliekit olivat sytytetyt. Hylätty viulu katsoi häneen, ja hänestä tuntui, ikäänkuin sen jousi, maaten kielillä poikkipäin, olisi valittanut hänelle.
"Poika soitti minua — kauniisti hän soitti. Nyt ei minusta huoli kukaan. Hän tahtoisi rahaa, mutta ihmiset eivät maksa. Hänellä on uusi, hieno, kallis viulu, ja minä täällä virun toimetonna romujen joukossa."
Tyttö tarkasteli toisia esineitä. Vanhoja kaulahuiveja, pitsejä, kahvipannu… ja rintasolki — kuinka taiteellisen kaunis! Miksi sekin oli täällä?
Lusikoita — kokonainen täysi tusina avoimessa silkillä sisustetussa lippaassa — ja nimi kaiverrettu jokaiseen. Selvästi sen luki kirkkaassa sähkövalossa: "Inga."
Oliko Inga kuollut? Kuka oli tuonut tänne hänen lusikkansa? Se oli väärin! Tyttö suuttui tuntemattoman Ingan puolesta.
Käsineitä, vyö, kirjoitusneuvot, nuken lautasia ja kuppeja…
Vihdoin hän kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän huomasi naisen, joka suuri käärö kainalossa pujahti kaupan ovesta sisälle. Tyttö ei malttanutkaan lähteä, vaan jäi vielä seisomaan. Mitähän nyt vietiin sinne hylkytavarana?
Nainen oli huonosti puettu, ihan liian ohuesti näin tuulisena, koleana syyspäivänä. Hän näytti aralta ja huolestuneelta. Tyttö näki hänen avaavan käärönsä ja levittävän esille vuodepeitteen. Se oli siisti, kirkkaan punainen.
Mustapartainen mies sanoi jotakin, ja vieras nainen vastasi; mies kirjoitti kirjaansa ja heitti peitteen nuoralle riippumaan; nainen kääntyi ja astui kiireisesti ulos. Ovessa hän nyyhkytti, kadulla pyyhkäisi silmiänsä. Kuin varjo hän liukui tytön ohitse.