Tyttö seisoi äänetönnä, katsoen vaimon jälkeen. Tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin suureen arvoitukseen. Hän, päivän lapsi, tuijotti pimentoon. Hän tuijotti sinne yhä, kotiinkin kulkiessaan ja astuessaan kauniiseen, lämpimään, valaistuun huoneeseensa.
Kaksi päivää myöhemmin tyttö taas kulki kadulla viululaatikkoinensa. Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin. Yhä nopeammin askelin hän astui, lähestyessään "Sekalaisten tavarain kauppaa". Jännittyneenä hän suuntasi katseensa ikkunaan, etsien punaista peitettä, mutta vielä ei ollut kaupassa valoa, eikä hän nähnyt sisälle.
Rintaneula, lusikat ja viulu olivat yhä näytteillä.
Tyttö katseli niitä, ja ne kertoivat aivan uudenlaisia satuja. Vielä äskettäin ei hänellä ollut sellaisista aavistustakaan. Oliko hän ollut kuuro? Nuo vanhat esineet haastelivat nyt niin äänekkäästi, että hänen täytyi kuulla jokainen sana.
"Olin nuoren tytön oma", sanoi taiteellinen rintasolki. "Hän helli minua kauan katseillansa, ennenkuin toi tänne. Olen vanhaa perintöä, hänen äitinsä muisto. Mutta hän oli joutunut velkaan. Hän odottaa, että minä hänet kuormasta päästäisin, minä yhdessä muiden korujen kanssa, joista hän on luopunut."
"Meidät Inga sai morsiuslahjaksi", tarinoivat lusikat. "Kuinka kaunis hän oli valkoisessa hunnussansa ja myrttiseppeleessä! Sulhanen lahjoitti hänelle ihanimman ruusuvihon. He muuttivat omaan herttaiseen pikku kotiin. Mutta mies oli kelvoton, hän rakasti hehkuvaa viiniä ja iloista seuraa enemmän kuin Ingaa. Heidän elämänsä luisui alaspäin. Inga koetti tehdä työtä ja taistella. Hänen pienokaisensa tarvitsivat ruokaa ja vaatteita paremmin kuin hienoja hopealusikoita. Sentähden olemme täällä. Mies — hän istuu nytkin ravintolassa, ja kotona Inga itkee."
Tyttö painoi käden sydämellensä. Hän pelkäsi kysyä viulun tarinaa. Sekään ei varmaan enää ollut sanova, että poika oli hylännyt ystävänsä, saadakseen paremman ja kalliimman. Se aikoi sanoa jotakin, jota hän ei jaksanut kuulla — itse lähtiessään soittotunnillensa, oma rakas viulu mukanansa.
Tai oikeastaan — parempihan oli näin. Se uusi tarina oli oleva kauniimpi, inhimillisempi, viulun ja pojan arvoinen kaikessa sydäntäsärkevässä haikeudessansa…
Tällä kertaa tyttö todellakin myöhästyi. Se ei estänyt häntä palatessa taas pysähtymästä kaupan ääreen.
Hän oli huudahtamaisillansa riemusta. Ihan selvään hän nyt sähkövalossa voi nähdä, että punaista peitettä ei ollut siellä enää. Paikassa, mihin mies sen viime kerralla ripusti, oli tyhjä tila. Joku oli sen ostanut, ehkä juuri tänään.