"Nyt se nainen on saanut rahoja. Hän on heti mennyt hankkimaan puita.
Ilmahan on yhä kylmempi. Ja sitte —"
Tarina katkesi. Riemu loppui.
"Mutta hänhän toi parhaan peitteensä tänne. Hänen vanhansa on ohut ja huono, ihan kuin hänen pukunsa oli. Vaikka hän panee tulta uuniin, on kylmä kuitenkin."
Tyttö huokasi.
Ja nyt — viulu, viulu…
Hän voi ihan nähdä pojan syvät, tummat silmät. Ne katsoivat häneen, käänsipä hän päänsä vaikka poiskin. Niissä silmissä kuvastui taiteilijasielu, rikas, tulinen, kärsivä. Kuinka hän soitti! Ei niinkuin oppinut, koulittu soittaa, sillä hän oli ollut oma mestarinsa. Hän olisi mieluummin jäänyt ilman leipää kuin menettänyt viulun, parhaimman ystävänsä. Jokainen sävel oli hänen sydämensä hetteistä kummunnut. Viulu oli kuin osa hänestä itsestään.
Poika olisi halunnut oppia. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut käydä taiteilijan luona tunneilla, kuten tyttö, joka siinä nyt katseli hänen aarrettansa! Mutta sen sijaan hän vain pihoja kierteli sokean isoisänsä saattajana. Ihmiset heittivät vaskirahan ikkunasta; hän kumarsi kiitokseksi, otti almun maasta ja viritti uuden sävelmän viulusta soimaan. Monesta viisipennisestä kertyi heille niukka toimeentulo — kunnes eräänä päivänä isoisä sairastui. Ja silloin —
Tyttö huomasi, että pitkä nyyhke kohosi hänen rinnastansa, kuten vaimolta, joka oli peitteen tuonut.
Ei hän enää seuraavilla kerroilla myöhästynyt soittotunneiltansa, mutta ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt katsoa "Sekalaisten tavarain kaupan" ikkunaan. Opettaja sanoi, että hänen lapsellinen, unelmoiva, kirkas soittonsa oli alkanut ihmeellisesti syventyä. "Rakkaus syventää", ajatteli hän itsekseen. "Onkohan tyttö rakastunut? Hän lienee jo siinä iässä."
Mutta siitä rakkaudesta tyttö ei vielä mitään tietänyt. Hän vain rakasti tuntematonta poikaa, joka sokean isoisänsä tähden oli tuonut viulunsa "Sekalaisten tavarain kauppaan".