Eräänä päivänä hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että poika raukka ei ollutkaan uhrauksestansa mitään hyötynyt, eikä Inga lusikoistaan, eikä vieras tyttö rintasoljestaan, sillä kaikki ne olivat yhä ostamatta. Hänet valtasi hätä ja tuska. Hänen täytyi ne ostaa — ostaa ja lahjoittaa takaisin omistajillensa. Mikä oikeus hänellä oli elämän päivänpaisteeseen, kun toiset olivat jääneet peräti ilman?
Hän lähti kauppaan varta vasten. Ihmeen rohkeaksikin hän oli muuttunut, sillä hän kysyi myyjänaiselta silmää räpäyttämättä: "Kuka tuon viulun on tänne tuonut, ja missä hän asuu?"
Myyjätär tuli levottomaksi. Olikohan viulu kallisarvoisempi kuin kukaan oli osannut aavistaa? Hän yritti iskeä silmää mustapartaiselle miehelle, mutta tämä jo vastasi: "Lihakauppiaan poika sen toi tuolta naapurista. Mistä lienee perinyt. Hän ei ymmärrä viulusta mitään. Sitäpaitsi minä sen myyn, kun se kerran on tänne jätetty."
Tyttö ei tehnyt kauppaa. Hän niin lamautui, että ei enää kysynyt lusikoistakaan eikä soljesta. Miehen epäkohteliaisuus jäi häneltä melkein huomaamatta. Hän lähti pois, tuntien vain, että sää oli harmaa yltympärillä ja painostava, tylsyttävä harmaus laskeutunut hänenkin ylitsensä.
Kun hän seuraavana päivänä meni soittotunnillensa, kulki hän kadun toista puolta ja kiirehti "Sekalaisten tavarain kaupan" ohitse.
"Oi", itki hänen viulunsa illalla, "nyt on kaikki taas tyhjää ja jokapäiväistä. Nyt ovat olemassa vain entiset kivimuurit ja kadut ja romutavarat kaupan ikkunassa. Minä uskoin ensin ilon ja onnen unelmiin ja sitte surun ja kärsimyksen runouteen. Kumpikin oli kaunista. Mutta runous on kuollut. Ei ole muuta jäljellä kuin pitkä, järkevä, arkinen todellisuus."
Todellisuus oli jäljellä. Se astui likelle ja tarttui kiinni nuoreen soittajatyttöön.
Vain satua oli ollut se tummasilmäinen poika, josta hän oli uneksinut. Mutta kivitalon pihalla kulki sokeita vanhuksia ja pieniä viulunsoittajia tavan takaa. Eikä yhtäkään hän jättänyt antimitta.
Tyttö, jota "Päivänpaisteeksi" sanottiin, oli kenenkään arvaamatta saanut sadun "Tähtisilmän" läpitunkevan katseen. Hän näki, että talonmiehen yskivä lapsi tarvitsi lääkettä, että kellarikerrokseen oli lähetettävä puita vanhalle eukolle, että palvelijattarella keittiössä oli joku syvä suru, joka kaipasi lohdutusta.
Itse hän ei koskaan ollut ajatellut, että aurinkoiset unelmat olivat tehneet hänestä "Päivänpaisteen", eikä hän nytkään tietänyt sitä, että "Sekalaisten tavarain kaupan" runokuvat olivat hänelle antaneet "Tähtisilmän" lahjan.