Hän osotti hintelää, rääsyistä poikaa, joka eloisin silmin katseli vierasta hämärässä nurkassaan. Vaimon äänessä oli paljo katkeruutta.
— Tule tänne, Valtteri, anna kättä.
Käsi oli laiha ja likainen. Neiti kysyi, oliko lapsi Ahosten oma.
— Omako? Tyttären lapsi hän on, mehän olemme vanhoja ihmisiä. Istukaa nyt, tässä olisi tuoli. — Hän pyyhkäisi sitä esiliinallaan. — Ahonen käy jo viittäkymmentäyhtä, ja minä olen vanhempi. Meillä on ollut kahdeksan lasta. Kaksi elää, poika ja tytär.
Vaimon ääni heltyi.
— Jumala ne korjasi, kaikki kuusi pientä. Eipä niistä silloin surua ollut, kun ne ympärillä sirkuttelivat niinkuin linnunpoikaset. Eikä silloinkaan, kun ne hautaan vietiin. Parempi niitten on olla, pääsivät kärsimästä. Nyt vasta suurista on surua.
— Eivätkö kulje hyvillä teillä? — rohkeni neiti Nurmi kysyä.
— Tytär toimitti pojan häpeäksi maailmaan. — Ääni muuttui katkeraksi jälleen. — Meni sitte Helsingissä toisen miehen kanssa naimisiin, eivätkä he tästä Valtterista välitä mitään. Minä olen monta kertaa sanonut, että lähetetään poika äitinsä tykö, kun ei meillä ole ruokaa, mutta se karaa kiinni kaulaan ja itkee, että hän tahtoo olla papan ja mamman kanssa. Valtteri sanoo meitä papaksi ja mammaksi.
— Onhan Valtterillakin leipäkortti, ja Ahonen kuuluu olevan hyvä työmies, — koetti neiti Nurmi lohdutella. Hänestä keskustelu oli tuskallinen pojan kuullen. — Tarvitsettehan te lapsen ratoksenne, te kaksi vanhaa.
— Sen on aina nälkä, — valitti vaimo. — Opettaja koulussa toruu, ettei Valtteri osaa lukea, mutta ei se torumisesta parane. Poika sanoo kotona, että tuntuu niin mukavalta vatsassa.