Neiti Nurmi rakasti lapsia. Hän oli yhteiskoulussa sijaisopettajattarena, ja hän tiesi, että sielläkin tänä nälkätalvena kävi puutteellisesti ravittuja oppilaita. Ehkä hänkin joskus oli nuhdellut nälkäistä raukkaa. Itse hän oli talollisen tytär ja sai omavaraisviljansa kotoa.
Hän kumartui hellästi Valtterin puoleen, taputti häntä ja lupasi lahjaksi leivän, sitte kun pappa tulee uudinkoukkuja kiinnittämään. Kai Ahosella oli iltapäivällä aikaa? Sitähän neiti Nurmi oli tullut tiedustamaan, mutta täytyi nyt lähteä taas, koska Ahosta ei kuulunut kotiin. Hän pyysi vaimoa toimittamaan asian.
Mutta vielä ovessa hän kääntyi takaisin.
— Eikö poikanne auta teitä?
Vaimo pillahti itkuun, odottamatta.
— Sillä on Kotkassa muija ja neljä lasta. Niitäkin meidän pitäisi holhota. Hän on auttokuskina Pietarissa, jonkun korkean herran palveluksessa. Ei ole kuultu, elääkö vai onko kuollut, ei pitkään aikaan.
— Kylläpä teillä sitte onkin huolta, — sai opettajatar sanotuksi. — Rukoilkaa, että Jumala auttaa, — hän lisäsi vähän epäröiden. Tänä aikana ei koskaan tietänyt, millä mielellä Jumalan nimi otettiin vastaan köyhälistön majoissa. Mutta olihan vaimokin puhunut lapsistaan, jotka "Jumala korjasi".
Iltapäivällä Ahonen tuli, Valtteri kantapäillään. Hän oli pieni, tumma, ketterä mies, joka ei vielä ollenkaan tehnyt ukon vaikutusta ensi näkemältä. Vaimo sitävastoin kumaraisine hartioineen ja valittavine äänensävyineen oli mummo hänen rinnallaan. Vanhempihan hän oli sanonutkin olevansa.
Opettajatar keitätti kahvia. Ahonen joi kiitollisena, hyvillänsä, ja poika säteili, hörppiessään teevadilta. Mies oli hyvänsävyinen ja yhtä puhelias kuin hänen vaimonsa. Tuttavuus oli pian solmittu.
— Kuinka neiti minua tiesi hakea?