— Naapurin rouva kehui, että te osaatte tehdä vaikka mitä: saaveja, pyttyjä, lukkoja, kaikenlaista.
Mies myhäili. Osasihan hän, oli se totta. Mutta ei ollut vakinaista työpaikkaa. Ensi viikolla piti alkaa kaupungin hätäaputöitten. Niihin hänkin aikoi. Oli tasoitettava urheilukenttä ja tehtävä katukäytävä tänne esikaupunkiin.
— Kuinka niin taitava mies on jäänyt ilman vakinaista työtä?
Neiti Nurmi ei arvannut koskettavansa arkaa kohtaa. Ahonen ei kumminkaan nolostunut, vaan selitti suorasukaisesti, että hän oli ollut oluttehtaan työmies, oppinut siellä juomaan ja juonut itsensä raihnaiseksi. Oli pakko erota. Mutta erotessaan hän oli päättänyt, ettei enää joisi pisaraakaan. Ei hän ollutkaan juonut.
— Onneksi ei nyt sota-aikana saakaan, — huomautti neiti.
— Niin, ei saa, — toisti Ahonen, punnitsematta, sekö ehkä olikin hänen juomattomuutensa syynä.
Uudinkoukut kiinnitettiin nopeasti ja hyvin, mies sai maksunsa ja
Valtteri luvatun leivän. Siitä pitäen oli ystävyys solmittu neiti
Nurmen ja Ahosen perheen välillä.
Usein sitte syksyn ja talven kuluessa hoikat sääret kiipesivät opettajattaren portaita ylös, silmäpari kuin jäniksenpoikasen kurkisti ovenraosta, ja samassa jo Valtteri seisoi kynnyksellä irvistävin kyynärpäin, lakki kourassa. Ilman pientä makupalaa hän ei koskaan jäänyt. Poika ei paljoa puhunut, tuli vain ja meni. Mutta kerran hän sanoa lennähytti heti ovensuusta: — Nyt meillä on Helmikin!
— Kuka Helmi on? — ihmetteli neiti Nurmi.
— Helmi, Kotkasta.