Ei siitä tullut sen selvempää. Seuraavalla käynnillänsä Ahosella neiti Nurmi vasta kuuli, että perhe oli lisääntynyt vuoden vanhalla pojantyttärellä.
— Nyt ei pääse irti enää mihinkään, — valitti Ahoska. — Tämä on aina poraamassa.
— Täytyikö teidän ottaa hänet luoksenne? — kysyi opettajatar, kun ei osannut muutakaan sanoa.
— Kävin Kotkassa katsomassa miniää ja lapsia; ajattelin, että ehkä poika Pietarista olisi heille kirjoittanut, vaikkei meille. Mutta eivät hekään tietäneet mitään. Kurjuudessa he siellä olivat. Miniä pesee pyykkiä, käy herrasväissä. Lapset lukitaan sisälle taikka juoksevat pitkin katuja, ja tämä nuorin oli niin huonossa ruokossa, ettei sitä jaksanut katsella. Otin mukaani.
Ääni, vuoroin tuikea, vuoroin surkea, vaihtui hellästi leperteleväksi, kun hän hyssytteli lasta: — Helmi, Helmi, mamman likka, mamman lintu…
Ja rupipäinen, kalpea tyttönen jokelteli iloisesti vastaan.
Ulkona tiellä neiti Nurmi tapasi Ahosen, joka nykyään oli kaupungin lumenluontitöissä. Mies tervehti reippaasti nyökäten, valoisin kasvoin. Hänen toisessa kädessään oli lapio, toisella hän talutti koulusta palaavaa Valtteria.
— Hyvääkö Ahoselle kuuluu?
— Mitäs muuta!
— Taitaa olla hyvät palkat hätäaputöissä?