— Tarpeeksi asti. Kymmenen markkaa päivältä. Jos vielä muija kävisi naisten työtuvassa, niin kelpaisi elää. Mutta ei pääse, kun tuli otetuksi lapsi, pojan tyttö. Vaikka eipä hän muutenkaan olisi tainnut sinne mennä — ei ole käsityöihmisiä, se meidän muija, — loppulauseet mies puolittain supisi tiensivuun.
— Niin kai, — tuumi neiti Nurmi. Valtterin risaiset vaatteet olivat kyllä kielitelleet Ahoskan käsityötehosta.
Kun neiti Nurmi seuraavalla kerralla tapasi Ahosen, sai hän kuulla, että työtuvan naiset olivat tehneet lakon.
— Mutta heillähän oli hyvä palkka: neljä markkaa kuudelta tunnilta, ahkeruusrahoja, lapsirahoja ja vielä keittoakin…
Ahonen näytti nololta. — Niin, eihän meidän muija ole siellä, — hän sanoi, nyökäten hätäisesti hyvästit.
Opettajatar kuuli kaupungilla, että hätäaputyöläismiehet olivat yllyttäneet naiset lakkoon. He piirittivät valtuuston raatihuoneeseen ja uhkasivat nälällä, kunnes naisten palkka olisi korotettu samaan, mikä heillä itsellään oli ollut. Ja miehet puolestaan vaativat nyt lisää. Valtuusto vastusti sitkeästi, mutta taipui vihdoin väkivallan painosta.
Kaupunkilaiset olivat kuohuksissaan. Neiti Nurmi ei malttanut olla juoksematta maantien poikki Ahoselle.
— Mitä Ahonen tästä sanoo? Olitteko tekin raatihuoneella?
— Olin, tottakai, katsomassa.
— Niin, me oltiin, minä ja pappa ja mamma ja Helmi! — ilmoitti
Valtteri vilkkaalla mielenkiinnolla.