— Joka on katsomassa, mutta ei puhu vastaan, se tulee myötäsyylliseksi, — yritti neiti selittää, posket hehkuvina.
— Enhän minä kuulu koko työtupaan, — kiirehti Ahoska vakuuttamaan, ja sanat kierivät suusta kuin herneet, niin että Ahonen jäi vallan vaiti. — Emmehän me… Aina me olemme olleet rauhan ihmisiä. Siellä ne muut hätäapulaiset kuuluvat vaan jouten seisoskelevan, mutta tämä meidän mies rehkii niinkuin olisi omaa työtä. Kannattaahan sen saadakin markka seitsemänkymmentäviisi tunnilta, jos se sitte annettiin riidalla taikka sovinnolla. Mitä me heidän riidoistansa ja työtuvasta ja muusta… Tuokin Himaska, kutoo harmaat miehen sukat viikossa ja saa siitä vanhan taksan mukaan 24 markkaa. Nyt se tulee saamaan liki viisikymmentä markkaa. Väärin se on. Ja minä tässä rähjään aamusta iltaan enkä saa yhtään mitään… Jahka minäkin menen ja haen sieltä sukankutimen.
Mutta eipä tullut haetuksi kuitenkaan. Himaska selitti, että kotonatekijöille maksettiin työstä vain kappalepalkka. Ohho, eihän se sitte kannattanut… Eikä tullut Helmin ja Valtterinkaan vaatteita paikatuksi.
Kyllä köyhän käskee…
* * * * *
Tuli "punainen aika". Verenkarvaiset nauhat ilmestyivät miesten rintapieliin ja pyssyt olalle. Pian naisetkin olivat aseissa.
Eräänä päivänä neiti Nurmi näki Valtterin juoksevan maantiellä pitkä seiväs kädessä, punainen nauha seipään nenässä. Hän sohi sillä oikealle ja vasemmalle, oli tähtäävinään ja huusi: — Puh, puh!
Valtteri ei ollut pitkään aikaan näyttäytynyt opettajattaren luona. Neiti Nurmi oli joskus tuuminut, mikähän hänellä nyt oli, mutta ei perustanut siitä sen enempää.
— Ahaa, — hän ajatteli. — Tuoltako kulmalta nyt tuuli puhaltaa naapurissa?
Vaadittiin lupalippua rautatieylikäytävällä, joka vei esikaupungista kaupunkiin. Silmät kiiluvina Valtteri seipäineen hääräsi vahtineitosten jaloissa. Joskus hän sai pienen tuuppauksen, mutta enimmäkseen hyväksyviä hymyilyjä. Nyt oli punainen nauha seipäänpäästä siirtynyt pojan rintaan, roikkuen siinä pitkänä kuin mato.