— Näytä lippu! — kuuli neiti Nurmi Valtterin karjaisevan ohikulkijalle, vanhalle herrasmiehelle.
— Kehtaako hän olla minullekin hävytön? — tuumaili neiti Nurmi, lähestyessään ylikäytävää. Hän tiesi, että vahtineitoset kysyivät lupalippua vasta kaupungista palaavilta.
Valtteri taas ampui ilmaan seipäällään, huusi ja ärhenteli. Hän seisoi selin esikaupungin tiehen päin ja kimmahutti juuri mehevän kirouksen, kun neiti Nurmi odottamatta tarttui hänen olkapäihinsä.
— Lapsi, kuinka rumasti sinä puhut! Mene kotiin.
Poika ällistyi eikä saanut sanaa suustansa.
— Mene nyt kotiin, — toisti neiti Nurmi. Valtteri kääntyi häpeissään, ja opettajatar kiirehti edelleen. Mutta monta askelta hän ei ennättänyt, ennenkuin kimakka lapsen ääni kirkui hänen takaansa: — Tuokaa lippu tullessanne! Lippu pitää olla!
Seuraavana päivänä neiti Nurmi näki Ahosen kulkevan maantiellä, kivääri olalla ja punainen nauhasolmuke rinnassa. Hänen silmänsä olivat synkät ja hyväntahtoinen hymy kuollut huulilta.
Opettajatar tuli oikein mielipahoillensa. Hän oli miehestä pitänyt. Hän ei voinut olla harmittelematta: — Tässä on akka takana! — Mutta samassa hän näki Ahoskan myös maantiellä. Hän meni vastakkaiseen suuntaan kuin miehensä, suuri huivi huppuna, vartalo kumarassa, viilettäen kuin hiiri pitkin tienreunaa. Neiti Nurmesta tuntui, että vaimoa hävetti. Mies oli astellut pystypäin, uhmaavan näköisenä.
— Kuka heidät tietää! — oli loppupäätelmä.
Kuului, että Ahoskakin nyt todella istui työtuvassa, kun johto oli porvareilta siirtynyt punaisten käsiin. Mies taaskin oli siltavahtina, jonkun matkaa maalla päin. Maalaiset kertoivat, että hän piti suurta ääntä ja puhui suun täydeltä törkeyksiä. Kun hän tuli neiti Nurmea vastaan, niin hän tuskin tervehti.