Mutta neidistä tämä oli niin ikävää, että hän piankin pysähdytti Ahosen tiellä.
— Onko nyt Ahonenkin mennyt punakaartiin? Ette suinkaan te, vanha mies, aio rintamalle lähteä?
— Vaikka lähtisinkin! — kivahutti Ahonen, mustannäköisenä hiukan nyökähyttäen päätänsä ja jatkaen matkaa. Valtteri juoksi perässä ja pujotti kätensä hänen kouraansa, vilkuen ilkamoiden taaksensa neiti Nurmeen. Pojan risat olivat vaihtuneet uuteen, siistiin takkipukuun. Punainen nauhamato oli solmittu yhtäläiseksi ruusukkeeksi kuin isoisälläkin oli. He kulkivat juhlallisina samaa tahtia, vanha mies ja poika, ja neiti Nurmi huokasi raskaasti heitä katsellessansa.
— Tietävätkö nuokin, mitä tekevät?
* * * * *
Loppunäytös oli tulossa. Punainen mahti oli maassa. Murretuilta rintamilta pakolaiset hurjassa vilinässä ajoivat läpi kaupungin. Oma esikunta oli karannut tiesi minne, ja vahdit heittivät aseensa siltojen viereen ja metsiin.
Neiti Nurmi seisoi katsomassa ohikiitävää junaa. Jokohan tuo toi pelastuksen? Ei vielä. Mutta pian, huomenna, ylihuomenna — aivan varmaan.
Hän oli niin jännityksissä, ettei huomannut ketään, ennenkuin Ahonen tervehti hyvää iltaa.
Neiti käännähti ja näki hänet tavallisessa työpuvussa. Kasvojen ilme oli muuttunut kuin taian voimasta. Synkkien silmien sijalla oli lempeät ja lauhkeat, samanlaiset kuin viime syksynä. Nyt niiden ilme vain oli iloisen sijasta huolestunut. Ja kuitenkin tuntui kuin kevennys miehen koko olemuksessa.
— Kun he nyt tulevat, niin tappavatko he meidät kaikki? — kysyi hän kuiskaten.