— Eivät tapa, olkaa rauhassa, — hymyili neiti Nurmi.
— Mutta niin sanotaan.
— Turhia puhuvat. Ei ainakaan Ahosta kukaan tapa. Ettehän te ollut rintamallakaan — vai olitteko?
— En, en ollut. Enkä minä ikänä olisi koko leikkiin mennyt, mutta kun lakkauttivat hätäaputyöt, eikä muutakaan saanut mistään. Muijakin yritti työtupaan, mutta maksettiinkos siellä enää palkkoja niinkuin ennen? Helmi vaan rupesi kotona kitumaan, ja lääkkeisiin kuluivat nekin turhat rahat. Ei, pakko minun oli kaartiin ruveta. Kaikki me muuten olisimme nälkään kuolleet minä ja muija ja lapset… Täytyi mennä.
— Ei täytynyt, Ahonen. Ei koskaan täydy myydä kunniaansa ja omaatuntoansa.
— Enpä minä siitä suurta hintaa saanut, — naurahti mies katkerasti.
— Eikö neiti puhuisi minun puolestani, kun he tulevat? Tuonkin
Valtteri paran tähden…
— Pojankin annoitte villiytyä! — Neitiä suututti ja säälitti yhtaikaa. — Mitäpä minä voin puhua? Asianne tutkitaan, ja tekonne puhuvat itse puolestansa.
Niin tuli se ihana keväinen aamu, jona kaupunki näki valkoiset vapauttajansa. Oli riemua, oli juhlamieltä. Mutta esikaupungin maantiellä pieni hintelä poika juoksi kuin kuolemanhädässä neiti Nurmen perässä. — Opettaja, opettaja! — hän huusi. — Pappa vietiin! Ne veivät papan!
Neiti Nurmi taputti kalvakkaa poskea. — Ole rauhassa, lapsi, kyllä pappa tulee takaisin pian. Mutta sinä — joko sinä tahdot ruveta kiltiksi pojaksi?
Valtteri riiputti päätänsä. — Jo.