Seuraavana päivänä neiti Nurmi ikkunastansa näki Ahosen kuokkimassa pientä perunamaatansa. Hän oli siis vapautettu.
Yhteiset suuret ilot ja surut kiinnittivät lähiaikoina opettajattaren mieltä niin, että hän vasta viikon kuluttua tuli pistäytyneeksi naapuriin. Hän meni jäähyväisille, sillä hänen viransijaisuutensa yhteiskoulussa loppui lukuvuoden mukana. Niin pian kuin junissa pääsi, hän kiirehti matkustamaan.
Oli sunnuntai-iltapäivä, ja he olivat kotosalla kaikki. Helmi nukkui kehdossa likaisten riepujen seassa, aina välimmiten vaikertaen unissansa, ja Valtteri nuhjasi nurkassa uudessa puvussaan, joka oli jo saanut pari reikää. Ahonen näytti totiselta ja lauhalta, mutta vaimo purskahti itkuun.
— Voi voi tätä elämää, — hän valitti. — Mitä me olemme tehneet, että
Jumala meitä näin kovasti rankaisee?
Neiti Nurmi tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Hyvinhän näytti käyneen, koska Ahosen ei tarvinnut vankilaankaan joutua.
— Se nyt vielä puuttuisi! Jo minä niin pelästyinkin, että sydän oli haljeta. Veivät viattoman miehen sinne tutkittavaksi… Ja nekin kaartinpäälliköt pettivät.
— Suuren palkan lupasivat, ja viisikymmentä markkaa rahaa sain koko aikana, — murahti Ahonen.
— Köyhyyden tähden sinne mentiin ja yhtä köyhiksi jäätiin, — nyyhki Ahoska. — Ja nyt vielä tuli semmoinen onnettomuus… Tappoivat ainoan poikamme!
— Ketkä tappoivat? Missä?
— Pietarissa — sen, joka oli auttokuskina. Oli kirjoittanut Kotkaan, että nyt hän tulee kotiin ja tapiseeraa mamman ja papan huoneen, ja asemalle hän oli jo pyrkinytkin. Mutta tappoivat ja ryöstivät rahat kaikki… On tullut tieto.