Ahoska itki ja nyyhkytti niin, että koko ruumis vapisi. Ahonen mykkänä kuivaili kyyneleitänsä.
— Valtteri paran ainoan enon tappoivat…
— Ketkä? — kysyi neiti Nurmi uudelleen.
— Punaiset! — sanoa töksähytti Ahonen.
— Mutta se nyt kumminkin oli hyvä, ettei niitä ryöstökankaita otettu, — toimitti Ahoska kesken itkuansa. — Minä sanoin Ahoselle, että vaikka tässä näännyttäisiin kurjuuteen, niin ei oteta…
Tuli yhteinen äänettömyys. Valtteri nyppi uuden pukunsa reikiä, ensin toista ja sitte toista.
Neiti Nurmi olisi tahtonut lohdutella, puhua Jumalasta ja isänmaasta ja kaikesta parhaasta, mitä hän tiesi, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hän ojensi kätensä hyvästiksi heille jokaiselle ja sanoi vain: — Kyllä kai te raukat nyt olette saaneet punaisesta ajasta tarpeeksenne.
Hän ei odottanut vastausta, eikä sitä tullutkaan. Ahoska huokasi: —
Hohho, kunpa noista tulisi ihmisiä, Helmistä ja Valtterista.
— Siinähän se olisi Suomen tulevaisuus, — sanoi neiti Nurmi. Mutta sanoessaan hänkin huokasi syvään — hyvin syvään.
1919.