Mutta äidit, naapurukset, kulkivat yhdessä kotiin, haikein mielin ja kuitenkin onnellisina. Arvin äiti uskoi jo varmaan, että hänen poikansa oli palaava takaisin, ja Vilhon äidin sydän oli ylpeä armaasta pojasta, joka riensi edellä velvollisuuden tietä, viitaten sitä toisillekin.
Kirjeet kantoivat viestejä edestakaisin. Arvi oli kohdannut isänsä. Oli jo ensimmäinen tulikastekin saatu. Eivät he olleet pelänneet kumpikaan. Arvin isä kirjoitti poikien kunnostautuneen, niin että oli ilo sitä nähdä. "Meidän Arvillemme tämä kumminkin on vaikeampaa kuin monelle muulle, sen huomaan. Hän säälii punaista yhtä paljon kuin valkoistakin, mutta ymmärtää ja täyttää velvollisuutensa. Toisin Vilho. Ihmetellen olen häntä katsellut. Lapsi vielä, mutta miehen mielinen. Omin silmin näin hänen ampuvan kaksi vihollista peräkkäin, eikä käsi värähtänyt. Hänessä on tarmoa ja innostusta aivan harvinaisessa määrässä."
Äidit lukivat yhdessä kirjeen. — Hyvä, että Arvin sydän on hellä, — sanoi rouva Aunio. — Ja hyvä, että on isä siellä poikansa turvana. — Mutta Vilhon äidin silmät loistivat ylväästä ilosta. Hänen poikansa oli aina kulkenut etupäässä. Niin nytkin, vaaran ja kunnian kentillä, ilmankin isän tukea.
Seuraava kirje oli Arvilta itseltään. "Rakas äiti", hän kirjoitti, "minä soisin, että tätä ei kestäisi kauan. Sota on kauhea. En pelkää, eikä ruumiini väsy, mutta sydän kärsii, kun saman kansan ja saman Jumalan lapset iskevät vastakkain. Olen lukenut raamattua lepopaikoissamme, usein ääneenkin. Ajattelin ensin, että pojat ehkä pilkkaavat, mutta ei kukaan ole sitä tehnyt. Monet ovat kuunnelleet mielellänsä. Toivoisin Vilhonkin kuuntelevan, mutta hän ei anna aikaa itsellensä. Hän on sotilas koko sielultaan, toisenlainen kuin minä. Kaikki ihailevat hänen kykyänsä, ja minä myös. Johtajaksi hän on luotu."
Samaan aikaan Vilhokin kirjoitti: "Äiti, tämä on suurta ja ihanaa! Kaikki isänmaan vapauden tähden! Minä olen nähnyt kauhuntekoja, jotka saattavat ihmisen raivostumaan. Vihaan punikkeja, vihaan, vihaan! Onhan oikeus vihata pahaa. Me ryntäämme eteenpäin innostuksen ja vihan voimalla. Me voitamme. Älä sure, äiti. Minulla on onni mukanani. Kuulat eivät näy sattuvan minuun."
Silloin äidin sydän vavahti. Hän vastasi pojallensa: "Älä anna vihan vallata sydäntäsi. Pulmu, lapsi, viha erottaa meidät rakkauden Jumalasta. Ei onni auta sinua; Jumala yksin auttaa."
* * * * *
Oli taas lauvantai, pyhän aatto, kolme viikkoa siitä päivästä, jona nuoret olivat uudistaneet kasteensa liiton. Kuusi nuorukaista niistä, jotka silloin alttarin ympärillä seisoivat, kantoi valkoista arkkua kirkkoon. Heitä seurasi Aunion perhe, syvään suruun verhottuna, ja Vilhon äiti, lähin ystävä. Rippikoulutytöt juhlavalkoisissaan odottivat kuorissa kukkaset käsissä. Temppeli täyttyi kansasta.
— Näin hän palasi, — nyyhki Arvin äiti, käsi toisen äidin kättä puristaen.
Pastori puhui liikuttavin sanoin rakkaudesta, joka oli uhrautunut kuolemaan asti. Oma isä puhui myös, tuoden kokoontuneille Arvin viimeiset terveiset.