— Haavoittunut toveri oli jäänyt kentälle makaamaan. Arvi huomasi hänet ja henkensä uhalla palasi kuulasateeseen. Toisen hän pelasti, mutta itse sai kuolettavan haavan. Arvin elämän voima oli rakkaus. Rakkaudesta isänmaahan hän lähti sotaan. Jumalan rakkaus vahvisti häntä sisällisesti. Hän osasi rukoilla omien miesten ja vihollistenkin puolesta. Haavoitettuna maatessaan hän sanoi: "Minä kiitän Jumalaa, että saan kuolla sentähden että pelastin eikä sentähden että tapoin. Minä kuolen ilolla."
Nyyhkytykset täyttivät kirkon. Mutta ne kuusi nuorukaista, jotka arkkua olivat kantaneet, tunsivat sydämensä oudosti värähtävän. He eivät olleet lähteneet kotoa, kuten muut toverit. Oli ollut muka esteitä, mikä milläkin. Nyt, kun he olivat viimeisen palveluksen suorittaneet ensimmäiselle kaatuneelle toverille, kun Arvin arkku oli kirkosta ulos kannettu ja kätketty kotoisen kalmiston multiin, silloin he kuin yhteisestä sopimuksesta sanoivat toisillensa: — Hänen kuolemansa velvoittaa. Me lähdemme kaikki, eikö niin? Kuusi yhden tilalle.
Ja he lähtivät. Arvin isä vei heidät myötänsä, palatessaan rintamalle. Äiti jäi taas yksin pienten tyttöstensä kanssa. Hän itki, mutta ei isää estellyt. Näin täytyi tapahtua.
* * * * *
Viikot vierivät, kului jo toinen kuukausi ja kolmatta. Kauhun ja voiton sanomat seurasivat toisiansa, kunnes suuri ratkaisu likeni.
Vilho kirjoitti harvemmin, mutta aina hyviä uutisia. Hän oli ollut tulessa kerran toisensa perästä, ja todellakin kuulat olivat aivan kuin näkymättömien voimien ohjaamina häntä kiertäneet, koskematta, haavoittamatta. "Enkös sanonut, että olen onnen poika?" hän kirjoitti. "Nyt olen joukkuepäällikkönä, vaikka olenkin nuori. Lörpötelkööt sitte, että muka sota ei ole koululaisia varten. Nuoret ne ennenkin ovat suuria tehneet. Osaatko sinä, äiti, historiaa? Muistatko Ateenan poikia, kun gootit hyökkäsivät? Kyllä meissäkin on sisua kostamaan ja voittamaan. Kaipaan Arvia, mutta en tahdo suremalla veltostuttaa mieltäni. Aion elää ja palata kunnialla."
— Eikö Pulmu tunne äidin rukousten suojaavia siipiä? — huokasi rouva Tuokko hiljaa. — Eikö hän ymmärrä, että kosto kostaa itsensä? — Hän oli syvästi kiitollinen poikansa kunnosta ja varjeltumisesta, mutta ei yhtä ylväs kuin hänen lähtönsä jälkiaikoina.
Tuli päivä, jona Suomen vapauden lopullinen iloviesti kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin. Sankareina valkoiset voittajat palasivat odottavien rakkaittensa luo. Rouva Aunio sai miehensä takaisin, mutta Vilho Tuokko viipyi vielä. Äiti malttoi mielensä. Olihan nyt lopullisesti varma, että poika oli pelastunut. Sai iloita iloisten kanssa ja kiittää Jumalaa.
Mutta Arvin isä sanoi hänelle vakavin katsein: — Olen pahoillani, että viime aikoina emme kuuluneet samaan joukko-osastoon. Olisin tahtonut loppuun asti olla Vilhon isällinen ystävä. Rintaman takana vaarat eivät ole pienemmät kuin taistelutanterella.
Mitä hän tarkoitti? Pulmulle oli menestys noussut päähän, se kuului kirjeistäkin. "On ikävä taas muuttua koululaiseksi", oli hän viimeksi kirjoittanut. "Ellei olisi vain yksi vuosi jäljellä, heittäisin sikseen ja jäisin sotaväkeen. Täällä ei kukaan kysy, olemmeko koulupoikia vai ylioppilaita tai vaikkapa renkejä. Olemme vain Suomen valkoisia sotureita. Tämä on ihanaa elämää. Meitä juhlitaan joka paikassa, pidetään pitoja ja tanssiaisia, niinkuin vapauttajasankareille ainakin. Taistelut ovat ohi, nyt teemme oikeutta. Surma roistoille! Sen he ansaitsevat. Me olemme nähneet niin paljon kauheata, silvotuita ruumiita ja ryöstetyitä koteja, että armoa emme tunne."