Ei äiti pitänyt Pulmun kirjeiden sävystä. Tämä viimeinen suorastaan hämmästytti. Silvotuita ruumiita, "oikeuden tekoa" — ja tanssiaisia! Jos joku täysi-ikäinen nuori mies olisi niin kirjoittanut, olisi täytynyt pitää häntä paatuneena, mutta Pulmu — hän oli lapsi. Äiti antoi anteeksi sydämessään; kuitenkin hän luuli hyvin ymmärtävänsä herra Aunion vakavan huomautuksen. Ei sekään tuntunut hyvältä, että Vilho puhui jäämisestä sotaväkeen, noin vain keveästi, äidin mieltä ajattelematta. Mutta eihän hän toden teolla sitä sentään aikonutkaan. Kotiin hän oli palaava, ja silloin hän oli oleva äidin oma hellä Pulmu jälleen.
Hän palasi. Kuka voi kuvata sen illan riemua? Sorja, kaunis, miehevä nuorukainen kokemattoman lapsen sijasta, joka lähti. Uljas, terve, vahingoittumaton. Ehkä jotakin vierasta, kovaa — oi, kyllä se haihtuu. Taas paisui äidin rinta auvoisasta ylpeydestä, ja kyyneleet tulvivat silmiin, kun Pulmun kädet niinkuin ennen kiertyivät äidin kaulan ympäri. — Arvin äiti parka! — täytyi hänen onnessansa osanotolla ajatella.
* * * * *
Lauvantai-ilta jälleen. Molemmat äidit kohtasivat toisensa Arvin haudalla. Se oli rouva Aunion luonnollinen kävelymatkan määrä, ja usein rouva Tuokkokin kävi laskemassa sen kummulle kukkasen.
— Kaipaan yhä haikeasti, — sanoi Arvin äiti. — Kaipaan — mutta tiedätkö, en enää sure. Sinä olet onnellisempi minua: annoit Vilhon ja sait takaisin. Sainhan minäkin mieheni. Poikani Jumala otti. Se oli minun uhrini isänmaan vapauden tähden. Siksi en enää valita.
Silloin Vilhon äiti purskahti katkerasti itkemään.
— Sinä, sinä se onnellisempi olet… Jospa hän lepäisikin tuolla Arvin kanssa, parempi se olisi. Vilho tuli takaisin, mutta Pulmu, Pulmu ei tullutkaan…
Arvin äiti ymmärsi. Hän siveli hiljaa toisen kättä, sanoen vain: —
Niinkö? — Hänen miehensä oli siis oikein aavistanut.
He istuivat kauan vaiti. Toinen itki, toinen rukoili Jumalalta sanoja lohduttaakseen ystävää.
Vihdoin kyynelten mukana koko tuska purkautui äidin sydämestä: