— Pelkäsin sitä jo kauan. Joka laskee vihan juurtumaan itseensä, hän rikkoo suhteensa rakkauden Jumalaan, ja ken on ilman Jumalaa, hän on suojaton maailmassa. Voi, mitä antaisinkaan, jos se ei olisi totta! Mutta Pulmu ei palannut, ei. Ensin väkijuomien huuma, sitte muut viettelykset. Hän syleili minua, kuten lähtiessään, mutta nyt minä tiedän, mihin ne käsivarret sillä välin ovat kiertyneet. Ei edes hän itse sitä kertonut. Jospa olisinkin saanut sen kuulla katuvan poikani huulilta! Ei, sen tiesi kylä ennen äitiä, ja sinäkin ehkä tiesit… Miehesi ainakin. Ettekä armahtaneet minua!
— Mieheni olisi vaatinut Vilhon kertomaan, jos hän olisi ollut varma, — sanoi ystävä hiljaa. — Kuule, entä jos erehtyvät? Huhut kasvavat kulkiessaan.
— Ei, ei. Hän on nyt sen itse tunnustanut. Mutta murtumatta. Voi sinua onnellista, jonka poika puhtaana nukkuu nurmen alla.
Hän itki sydäntävihlovasti. Silloin Arvin äiti löysi sen, mitä hän tahtoi sanoa: — Älä puhu sellaista. Kiitä Jumalaa siitä, että hän elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pulmu palajaa. Sinun surusi on raskaampi kuin minun, mutta ilosikin tulee suuremmaksi.
Vilhon äiti katsahti ylös, tuskallisen kysyvänä ystävänsä kasvoihin.
Hän vastasi: — Minä saan omani jälleen vasta vanhurskasten ylösnousemisessa. Sinä saat jo täällä.
— Kuka sen minulle vakuuttaa? — huokasi Vilhon äiti, yhä kyynelten vallassa. — Ei jokainen tuhlaajalapsi palaa. Isänmaan vapaus otti Pulmun. Voi, miksi hänet annoinkaan? Miksi annoin?
Rouva Aunio olisi tahtonut sanoa, että isänmaan ei ollut syy, ei sodankaan sinänsä. Olihan Arvinkin puhtaus säilynyt ja varmasti monen monien, jotka eivät kaatuneet, vaan palasivat kestettyänsä loppuun asti. Kevätmyrsky ei ole syypää lahojen puitten murtumiseen; se vain jouduttaa niiden romahdusta, sekä ilmi kuivuneitten että näöltä tuoreitten, joissa sisäinen hävitys salaa on työnsä alottanut.
Mutta entä jos sittekin? Joskus rajutuuli on ylivoimainen ja taittaa terveenkin vesan, liian nuoren ja hennon. Eikö se ollut Vilhon kohtalo? Niinpä istuta se uudestaan! Uusi kasvi nouskoon! Se on vaikeata, mutta ei toivotonta. On kevät, ja Jumalan aurinko paistaa. —
Hän ei saanut sanotuksi mitään siitä kaikesta. Ei murheen murtama äiti olisi jaksanut kuulla. Hän etsi muististansa Jumalan sanoja, parempia kuin ihmisen lohdutus.