— Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi itsetietoisena: — Mikä jottei?
— Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli kuivalle päästy. — Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään ja keinutti…
— Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.
Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.
— Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?
Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan, josta kalastajat aina puhuivat.
Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.
— Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.
Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi, mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa ponnistella verkkoja laskiessa.
— Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.