— Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. — Mitä arvelisit, jos me —
Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: — Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.
Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle. Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.
Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa, kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.
Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: — Katso, ihan sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!
II
Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.
Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin, kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat, valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.
Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja suojaksi ilmoja vastaan.
Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo, tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera johtomies.