Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:
— Mikset sinä tahdo tulla?
— En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.
Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä, näyttivät kummastuksesta tummenevan.
— Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa. Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon herran vallan likellä.
— Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä hän oli.
— Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut, vaikka melkein joka päivä näki.
— Käytkö sinä koulua?
— Enkä.
Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: — Se on niin heidän tapaistansa.