— Se on oikein. Sinusta tulee mies!
* * * * *
Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta, vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä… Se heitti heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli vaimonsa työtä katselemaan.
Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.
Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa. Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.
— Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.
— Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre pikkuviisaasti.
— Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. — Viljo poika, tule tänne vain leikkimään!
Mutta Viljo vastasi yrmeänä:
— En minä.