— Mitä… mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.
— Lokki ulkona! huudahti Mailis.
Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse tarkkana ja tähystävänä.
Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:
— Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me voimme olla ylpeät Aarteestamme.
Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.
— Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.
Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki hänet syliinsä. — Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?
— Saattaapa se lammellakin kaatua.
Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä: